Obama ja Syyrian konflikti

Viime aikoina kritiikki Barack Obaman hallinnon Syyria-politiikkaa kohtaan on jälleen kiihtynyt. Taustalla on Obaman kauden lopun läheneminen samalla, kun Syyrian konflikti muuttuu aina vaan epätoivoisemmaksi toisenkin aselevon murruttua vain viikon jälkeen. Useissa kirjoituksissa Syyriaa on pidetty häpeätahrana, joka jättää pysyvän jäljen Obaman presidenttiyteen.

Presidentti Obamaan kohdistuvassa Syyria-kritiikissä huomio kiinnitetään useampaan, osin erilliseen asiaan. Ensinnäkin Obamaa syytetään siitä, että politiikka on ollut huomattavan epäjohdonmukaista. Toisen ja paljon vakavamman syytteen mukaan Obama on pettänyt syyrialaiset, vaikuttanut radikaalien ryhmien vahvistumiseen ja lopulta jättänyt Venäjälle ja muille Assadin tukijoille vapaat kädet toimia. Viime aikoina on korostunut myös väite siitä, että yhteistyö Putinin Venäjän kanssa Syyrian-konfliktin ratkaisun suhteen on epärealistista, koska Putin on lähtökohtaisesti epäluotettava eikä Venäjä edes pysty painostamaan Assadia lähtemään, vaikka haluaisikin.

Epäjohdonmukainen politiikka on syönyt Obaman arvovaltaa

Obaman hallinnon politiikan epäjohdonmukaisuudesta ei ole epäilystä, ja tämän arvion hyväksyvätkin useimmat riippumatta siitä, miten he suhtautuvat muihin väitteisiin. Konfliktin ensimmäisenä kesänä elokuussa 2011 Obama julisti, että ”The time has come for President Assad to step aside”. Edeltävän kuukauden aikana Assad oli turvautunut aikaisempaa kovempaan väkivaltaan, ja Obaman odotettiin tekevän jotain – olihan Yhdysvallat Egyptin kansannousun aikana vastoin liittolaisensa Saudi-Arabian toiveita vaatinut presidentti Hosni Mubarakin eroa. Kesällä 2011 uskottiin myös yleisesti, että Assadin regiimin kaatuminen olisi vain ajan kysymys. Suurin ongelma oli siinä, että moni Syyrian oppositiossa ja Persianlahden valtioiden johdossa tulkitsi Obamaa siten, että Yhdysvallat tulisi tarvittaessa puuttumaan Syyrian tilanteeseen sotilaallisesti. Oppositio siis saattoi luottaa siihen, että Yhdysvallat tulisi lopulta apuun. Tätä tulkintaa vahvisti myös NATOn puuttuminen Libyan tilanteeseen vain joitain kuukausia aikaisemmin.

Jälkikäteen ajatellen vaatimus Assadin erosta tuolloin oli iso virhe. Ensinnäkin arvio Assadin asemasta Syyriassa oli hyvin puutteellinen. Toiseksi vaatimus loi suuria odotuksia Yhdysvaltoja kohtaan, vaikka Obama oli todellisuudessa haluton käyttämään sotilaallista voimaa. Se vahvisti myös niitä voimia oppositiossa, jotka halusivat militarisoida kansannousun. Täytyy muistaa, että tuossa vaiheessa oppositio oli vielä hyvin erimielinen siitä, pitäisikö kansannousu muuttaa väkivaltaiseksi kapinaksi. Alun perinhän kansannousun keskeinen slogan oli kuulunut: ”ei väkivaltaa, ei sektarianismia, ei ulkoista interventiota”. Tahtomattaan Obaman hallinto antoi julkisella erovaatimuksellaan tuen myös Persianlahden valtioille, joissa suunniteltiin Afganistanissa 1980-luvulla Neuvostoliittoa vastaan käydyn jihadin toistamista Syyriassa. Tämä ajoi myös Assadin lopullisesti nurkkaan. Kaiken kaikkiaan Obama ajautui tilanteeseen, jossa Yhdysvaltojen olisi jossain vaiheessa tehtävä jotain tai näytettävä hyvin heikolta.

Kaiken kaikkiaan Obama ajautui tilanteeseen, jossa Yhdysvaltojen olisi jossain vaiheessa tehtävä jotain tai näytettävä hyvin heikolta.

Ilmeisesti yllätyksenä jopa monille lähimmille avustajilleen Obama teki selväksi kesällä 2012, että kemiallisten aseiden käyttö olisi ”red line”, jonka ylittäminen johtaisi Yhdysvaltojen sotilaalliseen puuttumiseen. Kun ottaa huomioon Obaman ulkopolitiikan yleisen varovaisuuden ja halun korostaa realismia ja Yhdysvaltojen intressejä, uhkaus oli poikkeuksellinen. Ongelmaksi se muodostui seuraavana kesänä, kun Assadin joukot käyttivät kemiallisia aseita Suur-Damaskoksen alueella. Lopulta Obama kuitenkin suostui Venäjän esitykseen kemiallisten aseiden tuhoamisesta eikä uhkausta sotilaallisesta väliintulosta pantu toteen.

Toisaalta on helppo ymmärtää Obamaa. Loppukesästä 2013 amerikkalaiset vastustivat voimakkaasti jälleen uutta sotaa Lähi-idässä eivätkä rajoitetut sotilaalliset iskut olisi luultavasti ratkaisseet mitään. Yhdysvallat olisi lisäksi joutunut toimimaan ilman tärkeintä liittolaistaan, koska David Cameron hävisi brittiparlamentissa äänestyksen oikeudesta osallistua vastaiskuun. On kuitenkin selvää, että perääntyminen viime hetkellä koettiin Lähi-idässä hyvin nöyryyttävänä. Ailahteleva politiikka ja rikotut tai epämääräiset lupaukset ovat kaiken kaikkiaan syöneet pahasti Obaman uskottavuutta. Eittämättä mieleen on tullut toinen realistisen ulkopolitiikan ystävä, George H. D. Bush, joka vuoden 1991 Kuwaitin sodan jälkeen kehotti irakilaisia nousemaan kapinaan Saddamia vastaan, mutta kun he näin tekivät, Bush vanhempi jätti heidät paljolti yksin.

Radikalisoituiko oppositio Obaman tuen puutteen vuoksi?

Muilta osin syytökset Obaman politiikkaa kohtaan ovat ongelmallisempia. Keskeinen väite on ollut, että Yhdysvaltojen passivisuus on vahvistanut ääriryhmiä, sillä pettyneet syyrialaiset ovat hakeneet tukea sieltä, mistä sitä on ollut saatavissa. Jos Yhdysvallat olisi tukenut tarpeeksi Syyrian oppositiovoimia, ne olisivat pysyneet maltillisena. Harva kovempia toimia vaatineista on ehdottanut laajamittaista interventiota Irakin tyyliin, sillä lähes kaikki myöntävät, ettei Syyrian konfliktiin ole puhtaasti sotilaallista ratkaisua. Yhdysvaltojen passiivisuutta kritisoivien mukaan rajoitettu voiman käyttö ja opposition sotilaallinen tukeminen (”managed militarization”) pakottaisivat regiimin kompromisseihin, mikä lopulta johtaisi Assadin eroon ja maltillisen opposition valtaannousuun. Vähintäänkin Yhdysvallat voisi heidän mukaansa olla mukana vaikuttamassa siihen, että sen tukemat voimat ovat mukana, kun uutta Syyriaa muodostetaan.
Teorian puutteet ovat mielestäni kuitenkin ilmeisiä. Yhdysvallat on itse asiassa käyttänyt paljon taloudellisia ja poliittisia voimavaroja pyrkiessään rakentamaan niin sanottua maltillista aseellista oppositiota, vaikkei tietenkään läheskään niin paljon kuin oppositio olisi toivonut. Pyrkimykset ovat epäonnistuneet pahoin. On vaikea kuvitella, että taustalla olisi vain riittämätön tuki. Pikemminkin on kyse sisällissotien yleisestä kehityksestä. Lukuisten eri osapuolien tukemille sisällissodille on tyypillistä, että nimenomaan radikaaleimmat voimat pääsevät ajan myötä voitolle. Syyriassa ei koskaan ole ollut yhtenäistä oppositiota, jolle vallan olisi voinut siirtää Assadin kaaduttua.

Pikemminkin on kyse sisällissotien yleisestä kehityksestä. Lukuisten eri osapuolien tukemille sisällissodille on tyypillistä, että nimenomaan radikaaleimmat voimat pääsevät ajan myötä voitolle. Syyriassa ei koskaan ole ollut yhtenäistä oppositiota, jolle vallan olisi voinut siirtää Assadin kaaduttua.

On myös naiivia kuvitella, että Obama olisi pystynyt ratkaisevasti muuttamaan aseellisen opposition koostumuksen ja ideologiset tavoitteet. Kun katsoo kartalta sitä, missä oppositiovoimat ovat menestyneet ja missä taas eivät, yhteydet syyrialaisen yhteiskunnan perusrakenteisiin ovat ilmiselviä. Syyrian aseellinen kansannousu on alusta alkaen ollut pääosin maaseututaustaisen, köyhälistöä ja alempaa keskiluokkaa edustavan ja uskonnollisesti konservatiivisen sunniväestön kapina. Esimerkiksi nyt tuhon kourissa oleva Aleppo ei koskaan noussut kapinaan, vaan opposition joukot toivat kapinan sinne kesällä 2012 turhauduttuaan Aleppon passiivisuuteen. Obaman politiikalla oli luultavasti jokin rooli siinä, että kapina muuttui yhä enemmän jihadismiksi samoin kuin sillä, että Assad pyrki alusta asti vahvistamaan konfliktin sektarianistista luonnetta.

Vaikka Venäjä pystyisikin pitämään Assadin regiimin vallassa, konflikti jatkuu tavalla tai toisella niin kauan kuin Assadin viholliset sitä haluavat.

Olennaisimmat syyt ovat kuitenkin paljon syvemmällä. Todennäköisesti Obama oli alun perin oikeassa siinä, että Yhdysvalloilla ei ole ratkaisua Syyrian konfliktiin. Nyt sotilaallista ratkaisua yrittää puolestaan Venäjä. Luultavasti myöskään Venäjällä ei ole tarjota kestävää ratkaisua, vaikka sillä onkin käytettävissään Syyrian armeijan koulutetut maavoimat ja vaikka siihen ei kohdistu voimakasta kansalaismielipidettä, joka tuomitsisi siviileihin kohdistuvan summittaisen väkivallan. Kuten Aron Lund hiljan kommentoi, vaikka Venäjä pystyisikin pitämään Assadin regiimin vallassa, konflikti jatkuu tavalla tai toisella niin kauan kuin Assadin viholliset sitä haluavat. Nyt kun Yhdysvaltojen ja Venäjän aselepopyrkimykset Syyriassa ovat epäonnistuneet pahasti, ja Venäjän ja Assadin regiimi etsivät sotilaallista ratkaisua Aleppossa, häviöllä olevan osapuolen tukijat pyrkivät luultavasti vuorostaan lisäämään aseellista tukea asiakkailleen Syyriassa. Näin on käynyt lukuisia kertoja aiemminkin pitkien sotavuosien aikana.



Hannu Juusola, 6 lokakuuta 2016

, , ,




3 kommenttia

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi


  1. Piristävä ja hyvin taustoittava kirjoitus, muistaen millaista ”maskirovkaa” yhden ääripään aktivistit, toimittajat ja ”analyytikot” (erit. Weiss, Orton, Lister) tuottavat lähes päivittäin.

  2. WMD-observoija, vastaa

    Hyvää analyysia mutta kirjoituksessa valitettavasti toistetaan virheelliseksi jäänyttä mielikuvaa siitä, että Syyrian hallinto olisi ollut 21.8.2013 kaasuiskun takana. Yle on uutisoinut asiasta, mutta muuten mielikuva on jätetty silleen.

    ”Arvostetun Massachusettsin teknillisen korkeakoulun eli MIT:n tuore tutkimus kyseenalaistaa Yhdysvaltojen väitteen, että Syyrian hallituksen joukot olisivat syyllisiä viime elokuun 21. päivänä tehtyyn sariini-iskuun Damaskoksen lähellä Ghoutassa.

    MIT:n tutkimuksen mukaan Ghoutasta löytyneiden sariinijäämiä sisältäneiden improvisoitujen rakettien kantomatka oli niin lyhyt, että niitä ei voitu laukaista Syyrian hallituksen hallussa olevilta alueilta.

    Tutkimuksen tehneet YK:n entinen asetarkastaja Richard Lloyd ja MIT:n tieteen, teknologian ja kansallisen turvallisuuspolitiikan professori Theodore Postol tutkivat sariinia sisältäneiden rakettien rakennetta, arvioivat niiden kemikaalikuorman painon ja laskivat näiden tietojen perusteella ammusten mahdolliset lentoradat.

    Tutkijoiden johtopäätös oli, että sariiniammuksia ”ei voitu ampua Itä-Ghoutaan Valkoisen talon 30. elokuuta 2013 julkaiseman tiedustelukartan mukaisilta Syyrian hallituksen kontrolloimilta alueilta”.
    Rakettien kantomatka korkeintaan kaksi kilometriä

    Lloyd ja Postol arvioivat matemaattisten laskelmiensa perusteella, että Ghoutaan ammuttujen rakettien kantomatka ei voinut olla yli kahta kilometriä. Tutkijat liittivät raporttiinsa Valkoisen talon alkuperäisen kartan, joka kuvaa Syyrian hallituksen ja kapinallisten kontrolloimia alueita 21. elokuuta 2013.

    Tutkijoiden johtopäätös on, että kaikki mahdolliset Ghoutasta kahden kilometrin säteellä olevat laukaisupisteet sijaitsivat iskupäivänä kapinallisten hallussa olevilla tai kiistellyillä alueilla. Hallituksen hallinnoimat alueet sijaitsivat kilometrien päässä mahdollisista laukaisualueista.

    Lloyd ja Postol kirjoittavat raportissaan, että ”nämä virheelliset tiedustelutiedot olisivat voineet johtaa Yhdysvaltojen epäoikeutettuihin sotilastoimiin. Ammusten lyhyen kantaman kunnollinen arviointi olisi johtanut täysin erilaiseen tilannearvioon.”

    Tutkijat myös painottavat, että YK:n riippumaton arvio kemikaaliammusten kantomatkasta on täysin sopusoinnussa heidän arvionsa kanssa.”

    http://yle.fi/uutiset/3-7036796

  3. WMD-o, vastaa

    Pulitzer-palkittu tutkiva journalisti Seymour Hersh on kirjoittanut keväällä 2014 suotta varjoon jääneen erittäin kattavan selonteon Ghoutan kaasuiskun taustoista ”The Red Line and The Rat Line”. Al Nushan kapinallisilla oli hallussaan kemiallisia aseita ja Syyriassa tapahtui kaasuhuökkäykset maaliskuussa ja huhtikuussa 2013, joita ei ole haluttu tuoda vahvasti julkisuuteen.
    http://www.lrb.co.uk/v36/n08/seymour-m-hersh/the-red-line-and-the-rat-line

    ”The joint chiefs also knew that the Obama administration’s public claims that only the Syrian army had access to sarin were wrong. The American and British intelligence communities had been aware since the spring of 2013 that some rebel units in Syria were developing chemical weapons. On 20 June analysts for the US Defense Intelligence Agency issued a highly classified five-page ‘talking points’ briefing for the DIA’s deputy director, David Shedd, which stated that al-Nusra maintained a sarin production cell: its programme, the paper said, was ‘the most advanced sarin plot since al-Qaida’s pre-9/11 effort’. (According to a Defense Department consultant, US intelligence has long known that al-Qaida experimented with chemical weapons, and has a video of one of its gas experiments with dogs.) The DIA paper went on: ‘Previous IC [intelligence community] focus had been almost entirely on Syrian CW [chemical weapons] stockpiles; now we see ANF attempting to make its own CW … Al-Nusrah Front’s relative freedom of operation within Syria leads us to assess the group’s CW aspirations will be difficult to disrupt in the future.’ The paper drew on classified intelligence from numerous agencies: ‘Turkey and Saudi-based chemical facilitators,’ it said, ‘were attempting to obtain sarin precursors in bulk, tens of kilograms, likely for the anticipated large scale production effort in Syria.’ (Asked about the DIA paper, a spokesperson for the director of national intelligence said: ‘No such paper was ever requested or produced by intelligence community analysts.’)

    Last May, more than ten members of the al-Nusra Front were arrested in southern Turkey with what local police told the press were two kilograms of sarin. In a 130-page indictment the group was accused of attempting to purchase fuses, piping for the construction of mortars, and chemical precursors for sarin. Five of those arrested were freed after a brief detention. The others, including the ringleader, Haytham Qassab, for whom the prosecutor requested a prison sentence of 25 years, were released pending trial. In the meantime the Turkish press has been rife with speculation that the Erdoğan administration has been covering up the extent of its involvement with the rebels. In a news conference last summer, Aydin Sezgin, Turkey’s ambassador to Moscow, dismissed the arrests and claimed to reporters that the recovered ‘sarin’ was merely ‘anti-freeze’.”
    […]
    A series of chemical weapon attacks in March and April 2013 was investigated over the next few months by a special UN mission to Syria. A person with close knowledge of the UN’s activity in Syria told me that there was evidence linking the Syrian opposition to the first gas attack, on 19 March in Khan Al-Assal, a village near Aleppo. In its final report in December, the mission said that at least 19 civilians and one Syrian soldier were among the fatalities, along with scores of injured. It had no mandate to assign responsibility for the attack, but the person with knowledge of the UN’s activities said: ‘Investigators interviewed the people who were there, including the doctors who treated the victims. It was clear that the rebels used the gas. It did not come out in public because no one wanted to know.’

    In the months before the attacks began, a former senior Defense Department official told me, the DIA was circulating a daily classified report known as SYRUP on all intelligence related to the Syrian conflict, including material on chemical weapons. But in the spring, distribution of the part of the report concerning chemical weapons was severely curtailed on the orders of Denis McDonough, the White House chief of staff. ‘Something was in there that triggered a shit fit by McDonough,’ the former Defense Department official said. ‘One day it was a huge deal, and then, after the March and April sarin attacks’ – he snapped his fingers – ‘it’s no longer there.’ The decision to restrict distribution was made as the joint chiefs ordered intensive contingency planning for a possible ground invasion of Syria whose primary objective would be the elimination of chemical weapons.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.