Katukuva Varissuolta

Marko Juntunen: Matkalla islamilaisessa Suomessa (Vastapaino 2020)

Marko Juntunen (2020) Matkalla islamilaisessa Suomessa. Vastapaino, 228 s.

Kielitieteilijä George Lakoffin ja filosofi Mark Johnsonin klassikkoteoksen Metaphors We Live By (1980) mukaan oikeastaan kaikki inhimillinen kielenkäyttö on metaforista. Jo sellaiset arkipäivän käsitteet kuin ”alakuloinen” heijastelevat yleisemmän tason piileviä metaforia – sellaisia kuin ”ylhäällä on hyvä, alhaalla paha”. Nämä piilevät metaforat puolestaan saavat merkityksensä ihmiselämän konkreettisista fyysisistä kokemuksista, esimerkiksi siitä, miltä tuntuu olla ylhäällä ja alhaalla, jalkeilla ja makuulla. Sanat herättävät näin muistumia oman ruumiimme kolotuksista, tarpeista ja nautinnoista. Kielen metaforisuuden ansiosta tunnemme kehossamme, mitä sanat tarkoittavat.

Marko Juntusen Matkalla islamilaisessa Suomessa johdattelee jo nimellään matkanteon tunnelmiin. Matkanteon metafora jatkuu heti teoksen alkusivuilla: Varissuon lähiöön ”johtaa polkuja kaikkialta maailmasta” (s. 10). ”Suomeen saapuneiden ihmisten tiet” alkavat Afganistanista, Irakista, Somaliasta tai Bosniasta ja ”vievät hyvin moneen suuntaan” (s. 13). Kirjaa lukiessa tulee mieleen kuvia risteilevistä poluista. Suussa maistuu askelten nostattama pöly. Varissuo on risteys, jossa tiet kohtaavat ja josta ne taas erkanevat. Ja kuten tarinat Faustista ja bluesmuusikko Robert Johnsonista muistuttavat, tienristeykset ovat aina aivan erityisiä paikkoja.

Varissuolle kulkee ihmisiä kaikkialta maailmasta. Mukanaan he tuovat haavansa – sekä konkreettiset että vähemmän konkreettiset. Lähiöön kulkee ihmisten lisäksi myös informaatiota. Satelliittikanavat ja laajakaistat tuovat kuvia ja kuulumisia entisistä kotimaista, ympäri maailmaa hajaantuneilta sukulaisilta ja islamilaisen maailman keskuksista. Informaatiovirrat ja ihmiskohtalot kytkevät Varissuon Lähi-idän konfliktialueisiin. Moni on tullut Varissuolle pakoon vainoa, mutta mitä tehdä, kun entinen vainoaja tuijottaa tv-ruudusta, tulee uniin tai muuttaa naapuriin? Koettuja kauhuja ei pysty kokonaan pakenemaan, mutta niiden kanssa on pakko yrittää elää. Konfliktin eri puolilla taistelleet joutuvat hillitsemään itseään, kun kohtaavat koulun vanhempainillassa (s. 206). Päänsisäisiä demoneja taas voi yrittää hiljentää Siihen Perinteiseen Suomalaiseen Tyyliin: pontikalla (s. 83).

Psykologina olin varsin vaikuttunut Juntusen tavasta käsitellä informanttiensa traumoja (ks. luku ”Kivuliaiden muistojen lähiö”). ”Monien kohdalla kauhun kokemukset olivat niin musertavia, että puhuttu ja kirjoitettu kieli eivät yksinkertaisesti riittäneet kuvaamaan koettua”, hän kirjoittaa (s. 94). Juntunen tekee viisaasti, kun ei yritä puhua informanttiensa puolesta. Joistain asioista on parempi kertoa vain epäsuorasti, kiertotietä. Kuvatessaan, kuinka baarin pöytävalo tuo keskustelukumppanin mieleen bagdadilaisen kuulustelukeskuksen lampun (s. 84), Juntunen tekee paremmin oikeutta hänen kokemuksilleen, kuin jos yrittäisi väkivaltaisesti pakottaa sanoin kuvaamatonta sanoihin.

Juntunen on yhtä aikaa tarkkanäköinen ja hienovarainen. Hän tunnustaa kohtaamiensa ihmisten kovat kokemukset, mutta ei tee niistä sosiaalipornoa.

Inhimilliset tragediat muuttuvat tragikomediaksi siinä vaiheessa, kun suomalaiset viranomaiset marssivat näyttämölle. Jalkansa menettäneelle Iran–Irak-sodan veteraanille annetaan nippu suomenkielisiä papereita ja hänet jätetään yksin tyhjään asuntoon. Kolmen päivän päästä viranomaiset ihmettelevät, kun miestä ei kuulu paperissa ilmoitettuun tapaamiseen (s. 87). Toisen miehen turvapaikkahaastattelun pöytäkirjassa ei ole oikein edes hänen sukunimensä (s. 114). Viranomaiskohtaamisista lukiessa ei aina tiedä, itkeäkö vai nauraa. Myötähäpeän tunne ainakin on käsinkosketeltava.

Vaikka sosiaali- ja kasvatusalan ammattilaiset kuvataan pääsääntöisesti hyväntahtoisina, ovat he myös auttamattoman pihalla. Juntunen (s. 42–43) kritikoi taitavasti etenkin viranomaistoimintaa ohjaavaa kulttuuristavaa ajattelutapaa:

Keskeistä tässä asenneilmastossa oli, että muualta saapuneet nähtiin, ei niinkään yksilöinä vaan ”oman kulttuurinsa” edustajina. Suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta vieras kulttuuri nähtiin ensisijaisesti rikkautena, ja mahdolliset konfliktit ja törmäykset kantaväestön kanssa tulkittiin erilaisten kulttuurien törmäyksiksi, joiden ehkäisemiseksi tarvittiin kansalaiskasvatusta. Konfliktien purkamiseksi kansainvälinen kohtaamispaikka tarjosi tilan ”jossa suomalaisilla on mahdollista kokea kulttuuristen erilaisuuksien positiivisuus”. [- -] Kun kohtaamispaikassa ponnisteltiin positiivisessa hengessä kulttuuristen siltojen luomiseksi, kulttuuriset erot pelkistyivät joukoksi tapoja ja traditioita, lauluja, tanssia, käsitöitä ja erilaisia eksoottisia ruokia. Taka-alalle jäi se tosiasia, että kulttuurit pitävät sisällään toki paljon muutakin: valta- ja auktoriteettisuhteita, jännitteitä sekä erilaisia ja usein konfliktialttiita käsityksiä identiteetistä, etnisyydestä, uskonnosta ja politiikasta.

Lähiön asukkaiden välillä on kansallisia ja uskonnollisia jännitteitä, joita valtaväestöön kuuluvien sosiaali- ja kasvatusalan ammattilaisten voi olla vaikea tunnistaa. Lähiö kuitenkin myös suojelee omiaan: kun kaikki ovat jotain vähemmistöä, ”kellään ei ole varaa olla rasisti” (s. 200). Paitsi tienristeys Varissuo onkin myös ”kupla” (s. 200), jonka ulkopuolella vallitsee enemmistöväestön uhkaava hegemonia.  Juntusen kuvaama Varissuo on yhtä aikaa ylirajaisten konfliktien näyttämö ja turvapaikka torjuvan yhteiskunnan keskellä.

Varissuon lähiöön kulkee monien jalkojen tasaisiksi tallaamia teitä – tiet sieltä ulos sen sijaan ovat huonosti viitoitettuja ja täynnä esteitä. Joskus tie päättyy umpikujaan. Mitä väliä on tutkinnoilla ja todistuksilla, jos omalla nimellä ei pääse edes työhaastatteluun (s. 203)? Valmiiden polkujen puutteessa oma tie täytyy toisinaan raivata umpimetsikköön. Somalinuorten läksypiiriä vetävä Salam (s. 196) kertoo piiriläisten haaveista: ”No, ei niillä silleen tunnu olevan oikeen esikuvia. Vaikka opiskelis niin ei oo menestymismahdollisuuksia, eikä voi päästä hyvään työpaikkaan. Jalkapallo, se on pojille kova juttu. Ja pakko on kyllä sanoa, että monilla on mielessä muuttaa pois, niinku Britanniaan.”

Matkalla islamilaisessa Suomessa sivuaa useita teemoja, joista on kipeästi kaivattu tutkimustietoa. Eräs näistä on suomalaisten muslimijärjestöjen ylirajaiset kytkökset. On selvää, että valtaosalla Suomen islamilaisista yhdyskunnista on enemmän tai vähemmän tiiviitä yhteyksiä uskonnollisiin tahoihin muualla maailmassa. Varsinaista tutkimustietoa aiheesta ei kuitenkaan juuri ole. Marko Juntusen havainnot Muslim World Leaguen ja muiden sauditaustaisten toimijoiden vaikutuksesta Suomessa ovatkin arvokkaita. Uskontoon ja erityisesti salafismiin keskittyvä luku ”Kiistanalainen islam” puolustaa siksi paikkaansa kirjassa, vaikka sen kytkös Varissuohon jääkin hieman irralliseksi.

Matkalla islamilaisessa Suomessa käy läpi Turun rakennemuutoksen, internetin tulon Irakiin, islamin järjestäytymisen Suomessa… Käsiteltäviä teemoja on kirjan sivumäärään nähden paljon, joten on ymmärrettävää, ettei kaikessa päästä yhtä syvälle. Juntunen ei myöskään juuri käännä havaintojaan akateemisten teorioiden kielelle. Itse asiassa kirjan sivuilla viitataan eksplisiittisesti vain yhteen varsinaiseen teoriaan – ja sekin on Sigmund Freudilta (s. 95). Juntunen kuvaa tarkasti Varissuon todellisuutta, mutta ei pyri nostamaan sitä millekään korkeammalle abstraktion tasolla. Psykologi Jerome Brunerin termein voisi sanoa, että kirjan tuottama tieto on luonteeltaan narratiivista, ei paradigmaattista. Tavoitteena ei ole ilmaista yleispäteviä lainalaisuuksia vaan kuvata ihmiselämää sen kaikessa sotkuisuudessa.

Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kutsui joskus itseään kristinuskon ”onnettomaksi rakastajaksi”. Hän janosi uskoa, muttei rohjennut väittää, että toteutti sitä omassa elämässään. Itse olen hyvin samassa mielessä ”etnografian onneton rakastaja”. En ole itse koskaan tehnyt kunnollista etnografiaa enkä ole varma siitä osaisinko, mutta monet minuun suurimman vaikutuksen tehneet tutkimukset ovat olleet juuri etnografioita. Etnografia kytkee yhteen ihmisyksilöt ja rakenteet – mikrotason ja makrotason – tavalla, johon muut tutkimusmenetelmät vain harvoin pystyvät. Hyvä etnografia näyttää, kuinka historialliset kehityskulut ja yhteiskunnalliset voimat kietoutuvat yhteen yksilön elämänvalintojen kanssa. Marko Juntusen Matkalla islamilaisessa Suomessa on hyvää etnografiaa.

Kirjoittajakuva: Joel Grandell

Artikkelikuva: Marko Juntunen



Teemu Pauha, 26 lokakuuta 2020

, , , ,




Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *