Lupaus, joka ei täyttynyt – Kuihtuuko Tunisian demokratia?

Tunisian demokratian hiipumista ymmärtääkseen täytyy tarkastella myös Tunisian roolia osana kansainvälisiä taloudellisia rakenteita.

Arabikevät alkoi Tunisian talvessa

Joskus maailmanpolitiikassa yksi arkinen tapahtuma maailman katveessa voi käynnistää ennalta-arvaamattomia prosesseja. 2010-luvun yksi merkittävimpiä poliittisia muutosvoimia käynnistyi Tunisian maaseudulla, Sidi Bouzidin (Sidi Buzid) kaupungissa 17 joulukuuta 2010.

Paikallisen vihanneskauppiaan Mohammed Boauzizin perjantaimarkkinoilla kokema mielivalta sytytti pitkään kasaantuneet sosiaalisen tyytymättömyyden sytykkeet Tunisiassa, josta tuli levisi pitkin Maghrebia eli Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-itää. Kansa alkoi vaatia poliittista ja sosiaalista muutosta autokraattisilta johtajiltaan – näihin liekkeihin kaadettiin kyynelkaasua, poliittista retoriikkaa ja rahaa vaihtelevin lopputuloksin.

Suurimmat mullistukset nähtiin Libyassa, Syyriassa, Egyptissä ja Tunisiassa, joissa Gaddafin, Assadin, Mubarakin ja Ben Alin kaltaisten vahvojen miesten poliittinen hegemonia haastettiin vaatimalla demokraattisia uudistuksia. Keväällä 2011 demokratia tuntui puhkeavan kukkaan pitkin Välimeren rantoja.

Vaikka monet näistä maista suistuivat lopulta kaaokseen, Tunisia näytti selviytyvän vallankumouksen myrskystä vahingoittumatta. Muutos tapahtui suhteellisen väkivallattomasti, ja kansalaisyhteiskunta alkoi versoa juuriaan uudessa vapauden ilmapiirissä. Uuden perustuslain valmisteluun ja vakiintumiseen vaikuttanut koalitio (ns. kvartetti) palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 2015.

Tunisian nähtiin olevan matkalla kohti länsimaista oikeusvaltiota, jossa pluralistinen poliittinen järjestelmä rakentuisi diktatuurin raunioille.  Kansalliskukan mukaan nimetystä jasmiinivallankumouksesta tuli symboli liberaalin demokratian vääjäämättömälle voittokululle.  Varsinkin Yhdysvalloissa poliittiset kommentaattorit puhuivat Tunisian ihmeestä ja näkivät vallankumouksen todisteena länsimaisen valistuksen perinteestä kumpuavan lineaarisen kehityksen vääjäämättömyydestä. Tässä diskurssissa liberaalin demokratian vakiintuminen on askel pimeydestä kohti valoa, julmuudesta kohti sivistystä ja historiasta kohti tulevaisuutta.

Vuonna 2019 tarina Tunisian demokratian vääjäämättömyydestä tuntuu naiivilta. Tunisian politiikan supersyksyssä käytiin kolme kierrosta vaaleja, joiden tuloksista on hankala löytää todisteita tästä vääjäämättömästä kehityksestä. Syyskuun parlamenttivaalit (vaalien taustasta ks. https://lahi-itanyt.fi/nyt/tunisian-vaalit-ovat-merkittava-askel-maan-demokratian-vahvistumisessa/) johtivat hajanaiseen parlamenttiin, jossa enemmistöön kykenevän hallituskoalition muodostaminen edellyttää melkoista akrobatiaa yli perustavanlaatuisten ideologisten erimielisyyksien. Äänestysprosentti oli masentava 42 prosenttia.

Lokakuun presidentinvaaleissa kansa antoi lopullisen epäluottamuslauseensa vallankumouksen jälkeiselle hallinnolle – kukaan valtapuolueitten edustajista ei läpäissyt ensimmäistä kierrosta. Toisella kierroksella kamppailivat kaksi verrattain tuntematonta politiikan ulkopuolista hahmoa: järjestelmällisestä veronkierrosta syytetty, ”Maghrebin Berlusconina” tunnettu multimiljonääri Nabil Karoui sekä konservatiivinen perustuslakioppinut Kaies Saied (Sa’id) (ks. https://lahi-itanyt.fi/nyt/poliittinen-tsunami-tunisiassa/).

Saied päätyi voittajaksi äänivyöryllä, ja hänen äänisaaliinsa oli suurempi kuin koko parlamentin. Vaikka Saiedin murskavoittoa on pidetty merkkinä demokratian kestävyydestä, se voidaan tulkita myös pettymyksen ilmauksena poliittista järjestelmää kohtaan. Parlamentaarinen demokratia petti, joten toiveet käännettiin tuntemattomaan messiaaseen, joka lupasi ratkaista Tunisian ongelmat kertaheitolla, vaikka perustuslain mukaan presidentin valtaoikeudet rajoittuvat ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Myytti kansakunnan isästä istuu vahvana Tunisiassa. Erityisesti Tunisian lukemattomien taksikuskien kanssa keskustellessa kuulee usein nostalgista kaipuuta Ben Alin kauteen. Vaikka oikeuksia oli vähemmän, oli sentään työtä ja leipää.

Vahvan miehen arkkityyppi vastaa äänestäjien ydintarpeisiin. Tunisialaiset toivoivat vallankumoukselta vaurasta ja reilua tulevaisuutta, joka ratkaisisi yhteiskuntaa läpileikkaavan korruption, sosiaalisen luokkajaon sekä krooniset taloudelliset ongelmat. Nämä ongelmat olivat kyteneet erityisesti jalkapallostadioneilla, jotka toimivat poikkeuksellisen avoimina politiikan areenoina jo diktaattori Ben Alin aikana. Kannattajajoukkojen massassa ihmiset kokivat turvalliseksi huutaa kannatuslaulujen välissä poliittisia iskulauseita, jotka olisivat johtaneet vankilatuomioon areenan porttien ulkopuolella.

Nämä haaveet yhteiskunnallisesta muutoksesta eivät toteutuneet. Yhtenä syynä voidaan pitää naapurimaiden esimerkin aiheuttamaa poliittisten prioriteettien muutosta. Vakauden suojelemisesta tuli vallankumouksen jälkimainingeissa poliittisten puolueiden ensisijainen prioriteetti. Arabikevään muuttuminen kaaokseksi muissa arabikevään maissa johti poliittisen eliitin keskinäiseen sopimukseen, jossa yhteiskunnallisen vakauden ylläpitämisestä tuli politiikkaa määrittävä ylärakenne. Korruption sekä sosiaalisen eriarvoisuuden purkaminen jäi tässä prosessissa sivuosaan.

Tämän turhautumisen seuraukset näkyivät vaaliuurnilla. Erityisen surullinen tilanne on nuorten keskuudessa – parlamenttivaaleissa vain 5 prosenttia 18–25-vuotiaista käytti äänioikeuttaan. Kevään 2011 kokeneet tunisialaiset ystäväni suhtautuvat politiikkaan kyynisesti. Poliitikot nähdään opportunisteina, jotka ovat politiikassa ajamassa omaa tai taustavaikuttajiensa etuja. Tämä arvio on surullisen todenmukainen. Tunisiassa puhutaan parlamentaarisesta turismista (tourisme parliamentaire), joka viittaa poliitikkojen tapaan vaihtaa puoluetta useamman kerran vaalikauden aikana erilaisten henkilökohtaisten kannustimien perässä.

Vallankumous ei tuonut politiikkaa lähemmäksi tunisialaisia. Sama yhteiskunnallinen blokki käyttää poliittista valtaa omien etujensa ajamiseen. Osittain tämä johtuu myös poliittisen perinteen puuttumisesta. Ne, joilla oli kokemusta politiikasta vallankumouksen jälkimainingeissa, olivat ansainneet kannuksensa osana entisen hallinnon aikaista sosiaalispoliittista eliittiä. Menneenä kesänä kuollut presidentti Beji Caid Essebsi (Baji Qa’id al-Sabsi) toimi sisäministerinä jo Tunisiaa rautaisella kädellä hallinneen Habib Bourguiban aikana.

Ironista kyllä, demokratia on myös johtanut taloudellisen vallan kasvamiseen.   Poliittisen kamppailun kiihtyminen on tarkoittanut puolueiden rahoitustarpeen kasvamista. Tätä aukkoa ovat paikanneet anteliaasti Tunisian taloudellista elämää pyörittävät suuret ja vaikutusvaltaiset perheet Sahelin alueelta, mikä on turvannut eliitin edut kaikissa poliittisissa skenaarioissa ja varmistanut poliittisen prosessin jähmettymisen.

Nuorison epätoivoa pahentaa tunisialaisen yhteiskuntasopimuksen murtuminen. Varsinkin nuorille miehille yhteiskunta on määrittänyt polun koulutuksen ja työpaikan jälkeen avioliittoon, jonka myötä miehet vakiinnuttavat asemansa yhteiskunnan jäseninä. Koko 2010-luvun jatkuneet taloudelliset ongelmat estävät nuoria miehiä saamasta työpaikkaa, mikä estää naimisiinmenon maassa, jossa kunnolliset häät kestävät viikon. Tämä johtaa sosiaaliseen vieraantumiseen ja yhteiskunnallisen aseman heikkenemiseen.

Kulttuuriset odotukset sekä taloudelliset ongelmat kietoutuvat yhteen epävarmuuden klöntiksi, josta politiikan ei enää uskota tarjoavan ulospääsyä. Ystäväni Omrane tiivisti ongelman toteamalla ”Vallankumous antoi mahdollisuuden puhua ongelmista, mutta kukaan ei tarjonnut niihin ratkaisuja”. Jälkikäteen termi ”jasmiinivallankumous” nähdään länsimaisen eliitin paternalismin sävyttämänä kertomuksena, jossa naiivi käsitys liberaalidemokratian vääjäämättömyydestä palvelee lähinnä hienojen ajatuspajojen todellisuudesta irtaantuneita raportteja syvällisemmän selityksen puutteessa.

Tämän kertomuksen sijaan nuorison katseet kääntyvät joko arjessa selviytymiseen tai tulevaisuuteen Välimeren toisella puolella. Tunisialaisten nuorten kanssa keskustellessa Eurooppa, varsinkin Pohjois-Eurooppa saa myyttistä hohtoa paikkana, jossa kaikki on paremmin. Esimerkiksi suomalainen yhteiskunta nähdään välähdyksenä todellisuudesta, joka nähtiin ohikiitävän hetken mahdollisena vuonna 2011. Tätä tulevaisuutta ollaan valmiita hakemaan vaikka veneillä yli Välimeren petollisen kauniiden aaltojen. Yli puolet on harkinnut muuttoa ja joka kymmenes on tehnyt valmisteluja.

 

Mikä selittää demokratian lupauksen hiipumista Tunisiassa?

Varsinkin eurooppalaisten analyytikoiden kanssa keskustellessa juurisyyt löytyvät usein tunisialaisten kansanluonteesta. Viittaukset laiskotteleviin, vesipiippua Tunisin savuisissa kahviloissa poltteleviin paikallisiin maalaavat orientalistista kuvaa saamattomasta ja opportunistisesta kansasta. Korruption korostaminen, byrokratian toivottomuuden toisteleminen sekä sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden voivottelu typistyvät samaan ydinväitteeseen – ovi tulevaisuuteen oli auki, mutta tunisialaiset olivat liian primitiivisiä astuakseen siitä läpi kohti toisella puolella odottavaa valoisaa tulevaisuutta.

Nämä selitykset jättävät kuitenkin huomiotta Tunisian aseman osana laajempia rakenteita. Nämä määrittivät vallankumouksen mahdollisuuksia jo ennen sen syttymistä. Oven toisella puolella ei odottanutkaan valoisa taivas, vaan harmaa todellisuus. Kynnyksen toisella puolella, rännän valuessa poskilla, jasmiinit alkoivat lakastua kiristyvässä pakkasessa.

Yksi Tunisian mahdollisuuksia rajoittava rakenne on taloudellinen. Tunisian talous on riippuvainen kansainvälisestä kaupastatätä indikoiva kansainvälisen kaupan suhde maan BKT:hen on 100 prosenttia, mikä on noin 10 prosenttia enemmän kuin muilla Maghrebin mailla. Tunisian talouden suhteellisen pieni koko vaikuttaa.  Näin ollen pienetkin muutokset viennin tai tuonnin rakenteessa kertautuvat nopeasti taloudessa, joka saa noin puolet bruttoarvonlisästään kauppaan liittyvistä toiminnoista.

Kaupan pääasiallinen kohde on Eurooppa – huikeat 65 prosenttia kaikesta kaupasta suuntautuu Eurooppaan. Tämä selittyy sekä historiallisista siteistä että Tunisian poikkeuksellisesta läheisyydestä Euroopan markkinoihin. Tunisiasta on purjehdittu kapean Välimeren yli vuosituhansia.

Huolimatta ulkomaankaupan merkityksestä Tunisia ei ole suuri ylijäämäinen vientimoottori. Päinvastoin – vaihtotase on kroonisesti kymmenen prosenttia alijäämäinen ja tilanne on pahentunut vallankumouksen jälkeen. Ben Alin aikana alkanut uusliberaali talouspolitiikka on johtanut viennin yksipuolistumiseen alhaisen jalostusasteen hyödykkeisiin.

Tunisian suurimmat vientituotteet ovat päällystetty kaapeli sekä miesten tekstiilit, joista kumpikaan ei tarjoa järin uskottavaa kehitysstrategiaa pitkällä aikavälillä. Lisäksi, globaalilla areenalla näillä hyödykkeillä kilpailu edellyttää jatkuvaa työvoimakustannusten laskua, mikä aiheuttaa jatkuvasti poliittista jännitettä hallituksen ja vahvan työntekijäliitto UGTT:n (Union générale tunisienne du travai) välillä. Dinaarin arvon viimeaikainen sukellus on antanut väliaikaisen hengähdystauon tästä jännitteestä parantamalla hintakilpailukykyä, mutta kilpailijamaiden valuuttojen sopeutuessa kysymys palkkojen leikkaamisesta viennin tukemiseksi noussee jälleen poliittisen keskustelun ytimeen.

 

Turismin tyrehtyminen ja valuutan arvon romahtaminen

Kaupan lisäksi Tunisia elää ja hengittää turismista, joka tuottaa noin kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Tunisiaa on siunattu Välimeren kauneimmilla rannoilla, monimuotoisella kulttuurilla sekä pitkälle lokakuuhun linnunmaitona hellivällä merellä. Pelkästään ilmastolla mitattuna, Espanjan brittiturismilla koristellut rannat tai Etelä-Ranskan riistohinnoiteltu Côte d’Azur eivät vedä vertoja Kelibialle (Qlibiyya) tai Bizertelle (Binzart).

Tämäkin tulonlähde on riippuvainen ulkoisista muutoksista. Vuonna 2015 Soussessa ja Bardossa tapahtuneet terroristi-iskut karkottivat turistivirrat ja veivät bruttokansantuotteesta puolitoista miljardia dinaaria (1,8%/BKT). Tämä ajoi Tunisian syvälle kansainvälisten lainoittajien armoille. Tunisia joutui rahoittamaan syntynyttä alijäämäänsä ulkomaisessa valuutassa annetuilla lainoilla, ja kansainvälisten rahoituslaitosten myöntämien lainojen lisäksi Tunisia oli pakotettu hakemaan rahoitusta yksityisiltä markkinoilta korkealla korolla. Näiden korkojen maksamiseen käytetyt rahat ovat pois Tunisian talouden rakentamisesta.

Turismin tyrehtyminen vuonna 2015 johti dinaarin arvon romahtamiseen, mikä on kenties merkittävin Tunisian nykyisiä talousongelmia selittävä tekijä. Kun turistit eivät tuoneet enää ulkomaista valuuttaa maahan, dinaarin kysyntä romahti dramaattisesti. Kun vielä samaan aikaan Euroopan talouskasvun hidastuminen samana vuonna supisti vientiä, dinaariin kohdistui merkittäviä laskupaineita. Vuosien 2015 ja 2017 välillä Tunisia poltti 4 miljardia Yhdysvaltain dollaria, eli noin 20 prosenttia valuuttavarannostaan valuutan arvon keinotekoiseen puolustamiseen.

Lopulta valuutan arvon nostamiseen käytetyt rahat loppuivat ja dinaari päästettiin puolittain kellumaan. Tämän seurauksena dinaarin arvo tipahti nopeasti kolmanneksen, mikä teki tuontitavarasta, erityisesti öljystä, suhteellisesti kalliimpaa. Tämän seurauksena inflaatio on kiihtynyt seitsemään prosenttiin, mikä on syönyt tunisialaisten reaalipalkkoja. Inflaatiota torjuakseen keskuspankki on monetarististen oppien mukaisesti nostanut ohjauskorkotasoa. Tämä on tehnyt kotimaisesta lainaamisesta kalliimpaa ja supistanut talouden toimintaa vaikuttamatta kuitenkaan inflaatioon juurikaan. Valuutan halpeneminen ei myöskään ole näkynyt elpyneen vientisektorin myötä Tunisian ulkomaanvaluuttavarantojen lisääntymisenä, sillä 60 prosenttia Tunisian vientisektorista on rekisteröity veroparatiiseihin lainsäädännössä olevan porsaanreiän turvin.

Dinaarin romahduksen myötä julkistalous on joutunut vakaviin ongelmiin. Suurin osa Tunisian velasta on kovassa ulkoisessa valuutassa, minkä vuoksi dinaarin arvon laskiessa maa joutuu käyttämään vuosi vuodelta suhteellisesti enemmän dinaareita velan takaisin maksamiseksi. Nykyään lainanhoitomenot ovatkin suurin valtion velkaa lisäävä tekijä. Tämä on tehnyt tyhjäksi julkishallinnon toimet talouden vakauttamiseksi. Viime vuonna hallitus ajoi läpi kipeät 1,5 miljardin dinaarin leikkaukset julkishallintoon, mutta samanaikaisesti valtion velan lasku lisäsi velkataakkaa 5 miljardilla dinaarilla.

Kirsikkana kakun päälle Tunisian valtio tukee perushyödykkeiden kuten öljyn hintaa suorilla tuilla yhteiskunnallisen vakauden ylläpitämiseksi. Koska energia täytyy maksaa ulkoisessa valuutassa, tukiaisten osuus valtion budjetissa on kasvanut samassa suhteessa dinaarin arvon laskun kanssa. IMF:n kesällä julkaistussa selonteossa Tunisiaa vaadittiin lopettamaan tukiaisten myöntäminen budjetin tasapainottamiseksi. Entinen pääministeri Youssef Chahed (Yusif Shahid) ilmoitti kohteliaasti raportin liitteessä tämän mahdollisesti johtavan vallankumoukseen. Tähän dilemmaan ei ole lähiaikoina nähtävissä helpotusta.

 

Irtautuminen helpoista selitysmalleista ja ratkaisuista voi avata tien takaisin vallankumoukseen

Ylläolevat huomiot vihjaavat Tunisian paikasta globaalin talouden nokkimisjärjestyksessä. Talouden juuttuminen arvoketjun alkupäähän tekee talouden kansainvälisestä avautumisesta myrkkyä Tunisian kehityshaaveille. Riippuvaisuus ulkomaisista pääomista sekä kauppasuhteista luo uudelleen vanhoja kolonialistisia valtarakenteita.  Erityisesti suhde Eurooppaan on tässä suhteessa kriittinen.

Eurooppalaiset yritykset kiristävät Tunisialta kalliita yritystukiaisia ja verohelpotuksia, joiden myötä ulkomaiset investoinnit eivät paikkaa julkistalouden ongelmia. Ulkomaalaiset investoinnit suuntautuvat pitkälti heikosti työllistäviin energia- ja teollisuussektoreihin, joten myöskään krooniseen työttömyyteen ulkomaiset investoinnit eivät tarjoa ratkaisua. Riippuvuussuhde heijastuu myös poliittisiin asetelmiin, joissa Euroopan poliittisia intressejä kuunnellaan Bardossa ja Karthagossa tarkalla korvalla

Ottamalla huomioon nämä rakenteelliset rajoitteet Tunisian demokratian hiipumista voidaan tulkita myös laajempana maailmanpoliittisena ilmiönä.  Tunisian tulevaisuus ei muotoudu tyhjiössä, jossa avaimet parempaan tulevaisuuteen ovat pelkästään tunisialaisten omissa käsissä. Tämän vuoksi jasmiinivallankumouksen kuvaaminen laiskuudelle hukattuna mahdollisuutena on epäreilua sekä analyyttisesti harhaanjohtavaa.

Tässä ei ole mitään uutta. Kehittyvät maat ovat tuskailleet globaalien arvoketjujen, velka-ansojen ja kolonialististen valta-asemien kanssa vuosisatoja. Tätä argumenttia ei kuitenkaan tule tulkita äärimmilleen. On yhtä analyyttisesti epätarkkaa luoda kuva Tunisian poliittisesta järjestelmästä viattomana ja virheettömänä uhrina, jonka ongelmat voidaan jäljittää yksioikoisesti ulkomaisiin, kolonialistisiin syihin. Kulttuuriset ja sosiaaliset selitykset ovat myös poliittisesta epäkorrektiudestaan huolimatta valitettavan todellisia. Tunisialaisessa kulttuurissa elää vahvana ajatus yhteiskunnan perustumisesta henkilökohtaisille palveluksille. Hyvä suora kontakti auttaa luovimaan niin yökerhon ovella kuin ministeriön lupaprosessissakin.

Tunisian suuret perheet pyörittävät taloutta lähes mafiamaiseen tyyliin ja valtion urakkasopimuksia pallotellaan valtaperheiden hallintayhtiöiden pöydillä ilman todellista kilpailua. Motivaatio on työpaikoilla usein melko kyseenalaista ja esimerkiksi periaatteessa paikalla olevan virkamiehen tavoittaminen työpaikalta ei ole mitenkään sanottua.

Liberaali-demokraattisten idealistien toiveista huolimatta Tunisian yhteiskunta on edelleen huomattavan konservatiivinen ja uskonnollinen verrattuna Eurooppaan. Esimerkiksi konservatiivinen Ennahda on kiistatta suurin puolue politiikassa. Parlamenttivaaleissa nähtiin myös siirtymä konservatiivisempaan suuntaan, kun Ennahdasta irtautunut radikaalisiipi al-Karama sai yllätyksellisesti huomattavan kannatuksen ja haastoi Ennahdan aseman maan virallisena islamilaisiin arvoihin pohjautuneena puolueena. Tämä haaste voi johtaa taka-askeliin Ennahdan 2016 alkaneessa kehityksessä kohti sekulaaria, politiikan ja uskonnon erottamiseen nojaavaa puoluetta.

Tämä viestii myös Tunisian jakaantumisesta kahteen leiriin poliittisen aktiivisuuden suhteen. Yhtäältä on pettynyt kansanosa, joka ei näe politiikassa mahdollisuutta muutokseen. Toisaalta on havaittavissa myös nouseva poliittinen diskurssi, jossa ratkaisuksi esitetään kääntymistä takaisin kohti perinteisiä arvoja. Kumpikaan näistä ei vastaa ajatusta liberaalin demokratian vääjäämättömästä voittokulusta.

Tulevaisuus on täynnä uhkia, mutta myös varovaisia mahdollisuuksia. Energiahintojen muutokset, globaaliin kauppaan liittyvät epävarmuudet, mahdollinen taloussuhdanteen taittuminen Euroopassa, muutokset turismivirroissa, kuten Thomas Cookin konkurssi tai alueellisen turvallisuustilanteen huonontuminen voivat kaikki sammuttaa orastavia mahdollisuuksia ja syöstä Tunisian yhä syvemmälle ongelmiin ilman ulospääsyä. Lisäksi ilmastonmuutoksen kaltaiset systeemiset ilmiöt osuvat Afrikkaan kipeästi lähivuosikymmeninä.

Kuitenkin toivo elää. Tunisialaiset ovat koulutettuja ja tunne kansallisesta projektista on edelleen poikkeuksellisen vahva. Tekemätöntä työtä ja työpaikkoja riittää – julkishallinnon investointiprojektit esimerkiksi koulutukseen tai vihreisiin investointeihin voisivat tuoda paljon kaivattuja työpaikkoja. Kiina tekee myös tuloaan Pohjois-Afrikkaan, mikä saattaa avata Tunisialle uusia vaihtoehtoisia kehityssuuntia ja hämmentää riippuvuussuhteita – hieman samaan tapaan kuin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen kamppailu loi poliittista tilaa globaalin etelän kehitysprojekteille.

Tunisian tulevaisuus on vielä avoin, mutta vallankumouksella olleiden rajoitteiden tiedostaminen voi mahdollistaa uusien selitysmallien ja kysymyksenasettelujen luomisen vallankumouksen lupauksen lunastamiseksi. Niin pitkään kuin Tunisian ongelmien syynä nähdään yksiselitteisesti pysyvät kulttuuriset tai sosiaaliset rakenteet, tulevaisuudelta ei ole syytä odottaa suuria. Kuitenkin rehellinen tarkastelu Tunisian kohtaamiin rajoitteisiin voi johtaa uudenlaisiin poliittisiin projekteihin ja kysymyksenasetteluihin sekä palauttaa tunisialaisten uskon politiikkaan. Jasmiinit kukkivat vielä Maghrebissa, inshallah.

Artikkelikuva: ”Geyla” / ST4

Kiitokset kommenteista Hannu Juusolalle ja Taavi Sundellille sekä Lähi-Itä NYT:in editoreille.

Safouen, Omrane, Kouki – merci pour vos pensées, vos commentaires et surtout pour votre amitié. Chafik Ben Rouine de l’Observatoire Tunisien de l’Economie (https://www.economie-tunisie.org/en/) m’a également aidé à comprendre plus concrètement les particularités de la situation économique de la Tunisie.



Leevi Saari, 18 marraskuuta 2019

, , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *