Kuvituskuva, Libya, Tripoli

Libya – syvenevä konflikti pandemian varjossa

Libyassa Covid 19 -pandemia ollut vain yksi huolista, eikä monelle edes suurin huolenaihe. Libyan konflikti on eskaloitunut koko alkuvuoden ajan, ja pandemian varjossa tilanne on entisestään kärjistynyt ja syventynyt. Konfliktiin osallistuvat ulkovallat ovat kasvattaneet rooliaan, minkä seurauksena konfliktin luonne sijaissotana (proxy war) on vahvistunut. Ulkovaltojen mukanaolo ei ole uutta, mutta siitä on tullut aiempaa avoimempaa ja onkin selvää, että myös mahdollisessa neuvotteluratkaisussa ulkovaltojen rooli tulee olemaan vahva, vaikka tähän mennessä kansainvälinen yhteisö onkin ollut kykenemätön ja haluton tukemaan ratkaisun löytämistä.

Kesäkuun alussa Tripolin kansainvälisesti tunnustettu hallitus (GNA – Government of National Accord) julisti vapauttaneensa läntisen Libyan Kenraali Haftarin joukoilta. Haftarin johtama LNA (Libyan kansallinen armeija) hyökkäsi Tripoliin huhtikuussa 2019 julkilausuttuna tavoitteenaan vapauttaa Tripoli ”islamistisilta” aseryhmiltä, joiden Haftar sanoo pitävän Libyaa ja GNA:ta otteessaan. Haftar esittää vastustajansa terroristeina pyrkien identifioimaan itsensä sekulaarin järjestyksen ja valtion edustajaksi. Tripolin hallitus puolestaan maalaa Haftarista kuvaa uutta diktatuuria ajavana, vieraiden valtojen tukemana sotilasjohtajana, joka uhkaa maan ”laillista” hallintoa.

Gaddafin pitkän diktatuurin varjo

Gaddafin hallinnon kaatumisesta on yhdeksän vuotta, eli suhteellisen lyhyt aika. Suuri osa Libyan nykykonfliktin taustatekijöistä juontaa juurensa diktatuurin ajalle sekä sitä seuranneeseen sekasortoon ja väkivaltaan. Gaddafin hallinto rakentui pitkälti hänen henkilökulttinsa ympärille, ja sen pääasiallinen tehtävä oli diktaattorin ja häntä ympäröineen pienen eliitin aseman ylläpitäminen. Gaddafin oma perhe kuuluu aiemmin jokseenkin vähäpätöiseen Gaddadfan heimoon.  Gaddafi nosti suurimpien heimojen johtohahmoja ympärilleen varmistaen heidän ja heidän heimojensa kuuliaisuuden. Tämä valikoitu eliitti puolestaan ylläpiti valta-asetelmaa nauttien sen seurauksena turvatusta asemasta ja rahallisista hyödyistä.

Osa lojaaleista heimoista pysyi hallinnon rinnalla loppuun asti. Tämän ”väärän” lojaliteetin varjo näkyy yhä heimojen asemassa ja suhteissa muihin. Paikallisella tasolla Gaddafi antoi heimojen ja perheiden ratkaista omat ongelmansa, mutta tämä rajoittui tiukasti paikallistasoon – kansallisella tasolla Gaddafi teki kaikki päätökset, joilla oli merkitystä. Poliittiset puolueet Gaddafi oli kieltänyt lailla, ja armeijan johdon hän piti tasapäisenä estäen vahvojen johtajien nousun uhaksi itselleen. Gaddafin aikana Itä- ja Etelä-Libya kärsivät resurssien ja vaikutusvallan puutteesta huolimatta siitä, että niillä on paljon öljyä. Gaddafin harjoittama poliittinen ja sosiaalinen manipulaatio heijastuvat yhä vahvasti Libyan nykyisyyteen.

Aseellinen konflikti ja Skheiratin sopimus

Gaddafin hallinnon kaatumista vuonna 2011 seurannut euforia ei kestänyt pitkään, ja tilalle nousivat nopeasti eri ryhmittymien väliset kiistat ja epäluottamus, jotka ovat lähinnä syventyneet nykyhetkeen saakka. NATO-operaatio mahdollisti Gaddafin kaatamisen, mutta sitä ajaneilla ulkovalloilla ei ollut yhtenäistä strategiaa Libyan poliittisen järjestelmän tukemiseen ja rauhan palauttamiseen, vaikka uutta väliaikaishallintoa pyrittiinkin tukemaan erilaisilla tuki- ja reformiohjelmilla.

Uuden hallinnon laillisuus ja edustuksellisuus olivat alusta asti kiisteltyjä ja sen alaiset kansalliset instituutiot heikkoja. Se ei näin ollen pystynyt toimeenpanemaan kovasti tarvittuja reformeja. Samaan aikaan Gaddafin aikana haalittuja aseita päätyi entisten vallankumouksellisten käsiin. Niitä päätyi myös Libyan ulkopuolelle, jonne virtasi myös Gaddafia tukeneita aseistautuneita ryhmiä. Tämä on tehnyt Sahelin alueesta aiempaa epävakaamman.

Kesän 2014 vaalit olivat vedenjakaja, jotka johtivat avoimeen sisällissotaan. Libyaa ennen valleja hallinnut GNC (General National Congress) kieltäytyi hyväksymästä vaalitappiota ja julisti itsensä lailliseksi parlamentiksi, kun taas syvemmälle itään, Tobrukiin muuttanut äänestyksen voittanut uusi parlamentti ei luonnollisesti tätä hyväksynyt. Kaksi kilpailevaa hallitusta kaatuivat kuitenkin pian, sillä todellisuudessa vallassa olivat lukemattomat aseelliset ryhmät, jotka kilpailivat keskenään alueista, vallasta ja resursseista. Epävakaus johti öljytulojen laskuun ja taloudellisiin vaikeuksiin, ja ulkomaiden edustustot siirtyivät naapurimaahan Tunisiaan.

Seuranneen verraten matalan intensiteetin sodan aikana Kenraali Haftar vahvisti asemaansa sotilasjohtajana Itä-Libyassa. Hän loi maineen idän etuja ajavana johtajana, jonka pääasiallinen vihollinen olivat ääri-islamistit ja terroristit. Monen libyalaisen silmissä Haftarin ansiona nähdään Benghazin puhdistaminen radikaaleista islamistisista aseryhmistä, jotka osaltaan ylläpitivät laittomuutta jatkuvan väkivallan ja kidnappausten haitatessa varsinkin kansalaisyhteiskunnan aktiivien ja muiden aseistautuneita ryhmiä kritisoivien elämää.

Haftarin vuosien mittaan rakentama maine ansaitsi hänelle joidenkin eurooppalaisten maiden ja ajoittain myös USA:n tuen, alueellisten liittolaisten lisäksi. Pikkuhiljaa eri ulkovallat alkoivat tukea liittolaisiaan intensiivisemmin. Osa kanavoi rahallista ja aseellista tukea liittolaisilleen Tripolissa, jossa muslimiveljeskunta oli vahvassa asemassa. Osa avusti liittolaisiaan Benghazissa, jossa juuri islamistien vastustamisesta, Itä-Libyan etujen ajamisen lisäksi, oli tulossa pääasiallinen missio. On huomattava, että Libyassa on suuri kirjo islamistisia ryhmiä, joista osa kannattaa Tunisian mallin mukaista maltillista poliittista Islamia, mutta joukossa on myös ISIS:n edustajia ja sen liittolaisia sekä salafisteja, joita on sekä Tripolin aseryhmissä että nykyään myös Haftarin LNA:ssa.

2014 alkanut sisällissota päättyi näennäisesti Skheiratin sopimukseen, johon UNSMIL:n eli YK:n Libyan mission erityisedustaja luotsasi Libyan kaksi parlamenttia ja näitä tukevat ulkovallat. Joulukuussa 2015 allekirjoitetun sopimuksen oli tarkoitus luoda puitteet siirtymäkaudelle sekä talouden uudistuksille ja vahvistamiselle, kunnes maassa voitaisiin järjestää uudet, vapaat vaalit. Sopimuksessa määritelty Libyan yhtenäisyyshallinto (GNA), jota johti yhdeksänhenkinen presidenttineuvosto, ei kuitenkaan selvinnyt pitkään. Idän parlamentin puhemies Tobrukissa suhtautui sopimukseen alusta asti nuivasti pyrkien viemään pohjan Tripolin presidenttineuvostoa johtavalta Fayez Serraj’lta, joka puolestaan jäi pian hyvin yksin neuvostoon, idän edustajien erotessa.

Sopimusta neuvoteltaessa mukaan ei myöskään otettu aseellisia toimijoita, jotka kuitenkin määräsivät tapahtumista kentällä. Tripolin GNA esimerkiksi oli aseryhmien suojelun armoilla, mikä antoi niille poliittista vaikutusvaltaa. Taloudellisella puolella edistystä on tapahtunut, mutta uudistukset ovat edenneet hitaasti. Sopimuksen luoma hallinto ei lopulta nauttinut tarvittavaa tukea ollakseen tehokas tehtävissään. Aseryhmien välinen valtakamppailu eskaloitui vuonna 2019, jolloin Haftar aloitti hyökkäyksen Tripoliin – kaksi viikkoa ennen UNSMIL:n suunnittelemaa kansallista konferenssia. Tätä ennen Haftar oli rakentanut diplomaattisia suhteitaan, vaikkeivat kaikki hänen tukijansa Tripolin valtauksen kannalla olleetkaan.

Aseryhmät ja jatkuva turvattomuus

Kun Gaddafin vastainen taistelu päättyi eikä uusi hallinto kyennyt luomaan vakautta, raskaasti aseistetut ryhmät pirstaloituivat pienemmiksi ryhmiksi, paikallistuivat ja alkoivat kilpailla vaikutusvallasta ja resursseista. Monille aseryhmien jäsenille maksetaan edelleen ”vallankumouksellisille” tarkoitettua palkkaa Libyan keskuspankista. Lisäksi ryhmät käyttävät laittomia keinoja lisäresurssien keräämiseen.

Kaiken kaikkiaan aseellisia ryhmiä on satoja ja niiden kirjo on laaja: osa on ideologisesti suuntautuneita, osa ammattimaisempia ja paikallisesti toimivia, kun taas osa on puhtaasti rikollisjengejä. Gaddafin aikaisesta armeijasta ei jätetty turvallisuuden ylläpitoon kykenevää joukkoa, vaan sen rippeistä tuli epäjärjestystä lisäävä, monimutkainen kokonaisuus ryhmittymiä, joiden lojaliteetit ovat vaihdelleet.  ISIS-ryhmien jälkeen eniten huomiota ovat saaneet niin kutsutut islamistiset ryhmät, jotka ottivat hetkellisesti kaksi kaupunkia haltuunsa. Ne ovatkin ajoittain olleet vahva voima sekä Tripolissa, että idän Benghazissa, ainakin ennen Haftarin puhdistuskampanjaa. Ne ovat kuitenkin vain osa hyvin pirstaloitunutta aseellisten ryhmien kirjoa, johon kuuluu myös salafistisia ryhmittymiä ”sekulaarin” Haftarin riveissä.

Islamististen ryhmien painoarvolla on merkitystä, koska osa niistä on liittoutunut poliittisesti Tripolin hallinnon kanssa niin, että ne ovat avainasemassa.  Moni näkee Tripolin aseryhmien vaikuttavan Tripolin GNA:n toimintaan suhteettomasti, koska ne ovat ainoina turvaamassa sen olemassaoloa. Viime vuosina – Haftarin huhtikuun 2019 hyökkäykseen saakka – aseryhmät Tripolin alueella myös ajoittain ottivat yhteen, kun kilpailu asemista kiihtyi. Moni olikin yllättynyt Länsi-Libyan aseryhmien kyvystä vastustaa yhtenäisenä rintamana Haftarin huhtikuun 2019 hyökkäystä. Toisaalta motivaatiota selittää juuri aseryhmien maalittaminen Haftarin retoriikassa: niiden asema hallinnon kupeessa ja jopa niiden olemassaolo olivat uhattuina.

Aseryhmien välisestä avoimesta kamppailusta kärsivään Tripoliin verrattuna Haftar on pystynyt luomaan idässä enemmän yhtenäisyyttä paikallisten taistelijoiden niin kutsutun LNA:n alle. LNA koostuu Itä-Libyan aseryhmistä, joiden yhteinen agenda on ollut vastustaa poliittisen islamin roolia sekä edistää itäisen Libyan etuja. Itä-Libyan nähdään edelleen jäävän Tripolin varjoon resurssien ja vallan jaossa, ja liittovaltiomallia ajava liike on idässä yhä vahva. Haftar on tehnyt paljon töitä etenkin heimojen tuen saamiseksi, ja hänen kykynsä rakentaa liittolaisuuksia heimojen kanssa onkin vahvuus verrattuna Tripolin hallintoon, joka on pitkään keskittynyt kaupungistuneeseen Tripolin väestöön. Haftarilla on myös ollut läntisessä Libyassa liittolaisia, jotka osaltaan ylläpitivät hänen kampanjaansa Tripolin laitamilla läpi vuoden 2019.

Unohdettu etelä

Libyan eteläinen osa, joka tunnetaan myös nimellä Fezzan, on pitkään ollut marginaalinen päätettäessä maan asioista. Tämä oli tilanne jo Gaddafin aikana, ja se on jatkunut ja osin jopa pahentunut vuoden 2011 jälkeen. Eteläinen alue on laaja ja jakaa rajan neljän naapurimaan kanssa. Gaddafin aikana valtioiden rajoilla oli enemmän merkitystä ja sekä ihmisten että hyödykkeiden salakuljetus oli jollain tavalla säädeltyä. Asevoimien ja hallinnon kaaduttua niistä jäi kuitenkin jäljelle vain rippeitä, ja tilalle tuli enimmäkseen paikallisesti toimivia aseellisia ryhmiä.

Etelän heimojen välille syntyi konflikteja, joihin vaikuttivat historiallinen taakka Gaddafin ajoilta ja kansallisen konfliktin dynamiikat, mutta ensisijaisesti niitä ajoi paikallinen kilpailu resursseista ja vaikutusvallasta, etenkin öljyn jaosta eri etelän alueiden välillä. Näistä esimerkkeinä Tuaregien ja Tebujen sekä Gaddadfan ja Awlad Suleiman -heimojen väliset konfliktit. Kansallinen konflikti, joka vuoden 2014 jälkeen kiteytyi länsi-itä akselille, sekä keskushallinnon heikkous veivät huomion etelästä, jossa ei panostettu infrastruktuuriin, palveluihin tai turvallisuuteen. Maan ulkorajojen valvonta heikentyi, mikä lisäsi ihmisten ja hyödykkeiden salakuljetusta sekä ääriryhmien yhä vapaampaa liikkumista alueella. Paikalliset heimot ja niihin liittyvät aseryhmät toisaalta säätelevät salakuljetusta ja liikkumista jonkin verran vaikka ovatkin toisaalta myös osallisina niissä.

Vaikka monen fezzanilaisen pääprioriteettina on etelän aseman parantaminen Libyan sisällä, myös yhteinen libyalainen identiteetti on etelässäkin vahva. Etelästä on myös joukkoja taistelemassa sekä GNA:ta että LNA:ta puolustavissa joukoissa. Osalla etelän heimoista on siis osansa kansallisessa vastakkainasettelussa – etenkin Gaddafia lähellä olleet heimot ovat ottaneet ajoittain vahvastikin osaa idän puolella. Tämä taas linkittyy sovinnonteon puutteeseen, eli vanhoihin konflikteihin, jotka yhä vaikuttavat heimojen suhteeseen Tripolin hallintoon.

Ennen hyökkäystään Tripoliin keväällä 2019, Haftar ”valloitti” etelän. Tämä valloitus tapahtui kuitenkin ilman laaja-alaisia yhteenottoja, sillä monet paikalliset kaupungit yksinkertaisesti vaihtoivat puolta kokiessaan LNA:n Tripolin haltuunoton todennäköisenä ja vastarinnan turhana. Osa aseellisista ryhmistä pysyi kuitenkin GNA:lle uskollisina. On mahdollista, että GNA:n viimeaikaiset voitot johtavat samanlaiseen muutokseen, mutta toiseen suuntaan – etenkin koska Fezzan on ollut lähes pelkästään paikallisten joukkojen hallussa Haftarin marssittua sen läpi ja siirryttyä Tripolin valtaamiseen.

Kun otetaan huomioon Fezzanin alueen laajuus, pitkät ja huonosti valvotut rajat naapurimaiden kanssa sekä naapuruston ongelmat jihadismin ja paikallisen poliittisen väkivallan kanssa, Etelä-Libyan tilanteen parantaminen ja alueen turvallisuus-, kehitys- ja rauhanprosessien edistäminen on ensiarvoisen tärkeää koko maan tulevaisuuden kannalta.

Libya osana alueellista kilpailua

Alueelliset vallat Egyptistä ja Arabiemiirikunnista (UAE) Saudi-Arabiaan ja Turkista Qatariin ovat jo vuosia panostaneet poliittisesti, rahallisesti ja aseellisesti liittolaisiinsa Libyassa. Libyan konfliktin kehitykseen ovat vaikuttaneet myös Italia ja Ranska sekä USA ja Venäjä. Libyan sisäinen hajaannus on ajanut maan osaksi alueellista, geopoliittista peliä.

Gaddafin kaaduttua Muslimiveljeskunta ja muut poliittista islamia ajavat ryhmät nousivat myös Libyassa merkittäviksi poliittisiksi toimijoiksi, mikä herätti niitä vastustavien Persianlahden maiden huomion. Vastustaakseen Muslimiveljeskuntaa etenkin Arabiemiirikunnat ovat tukeneet poliittisesti, rahallisesti ja aseellisesti idän parlamenttia ja hallitusta sekä Haftarin LNA:ta. UAE:n kanssa samoilla linjoilla on ollut Saudi-Arabia, jonka tuki on kuitenkin rajoittunut poliittiseen ja rahalliseen tukeen, sekä naapuri Egypti, joka myös on tarjonnut diplomaattista tukea ja neuvonantoa. Qatar ja Turkki taas ovat tukeneet Muslimiveljeskuntaa ja Tripolin hallintoa, jossa veljeskunnan edustajat tai sen liittolaiset ovat keskeisissä rooleissa.

Ulkovaltojen vaikutus on asteittain lisääntynyt viimeisimmän konfliktisyklin aikana. Emiraattien tuki LNA:n hyökkäykselle oli ratkaisevan tärkeä, sillä se takasi LNA:lle ilmaherruuden, joka kuitenkin katkesi Turkin mukaantuloon vuoden 2020 alussa. Turkin ja Tripolin hallinnon välinen sopimus, joka määritti Turkille aiempaa suuremman sotilaallisen roolin, sitoi Libyan myös Välimerellä käytävään kilpailuun kaasuvarantojen hyödyntämisestä ja kuljettamisestä. Turkki oli vuoden 2019 lopulla jäämässä sivuun Kyproksen, Kreikan, Egyptin ja Israelin allianssin vahvistuttua, ja sopimus Libyan kanssa – vaikkakin kansainvälisesti kyseenalaistettu – toi sille tärkeän liittolaisen alueella. Sopimuksen jälkeen Turkin aiemmin peitellystä toiminnasta on tullut täysin avointa, ja NATO-maan panos on auttanut puolustuskannalla ollutta GNA:a valtaamaan takaisin alueitaan ja ”vapauttamaan” Länsi-Libyan.

Venäjä on tukenut Haftaria poliittisesti, sotilaallisesti ja rahallisesti. Venäjä on muun muassa painattanut rahaa idän talouden ylläpitämiseksi. Se onkin ilmeisen tyytymätön Haftarin viimeaikaisten häviöiden vuoksi. Haftarin tammikuinen kieltäytyminen Venäjän ja Turkin ajamasta aseleposopimuksesta on tuoreessa muistissa, mutta Venäjä ei ainakaan vielä näytä halukkaalta luopumaan Haftarista ja investoinnistaan Libyassa. Venäjä on pyrkinyt hakemaan vaihtoehtoisia kumppaneita idästä, mutta haasteena on, ettei Haftarille ole Itä-Libyassa hyvää vaihtoehtoa, jolla olisi yhtä laaja kannatus.

Kansainvälisen yhteisön apaattisuus

UNSMIL eli YK:n Libyan missio, jolla on YK:n mandaatti tukea paikallista hallintoa poliittisessa siirtymäkaudessa, on kärsinyt jäsenmaiden välisistä ristiriidoista. UNSMIL:a johtanut erityisedustaja ei viime vuonna pystynyt neuvottelemaan edes kestävää tulitaukoa, koska alueellinen kilpailu ja laajempi kansainvälinen apaattisuus veivät missiolta pohjan. Presidentti Trumpin Haftarille osoittama epäsuora tuki nähtiin konfliktin alussa ratkaisevana, vaikkakin virallisesti USA tunnusti yhä Tripolia hallitsevan GNA:n laillisena hallintona. Kansainvälisesti tunnustuksesta huolimatta GNA jäi lopulta Italiaa ja Turkkia lukuun ottamatta suhteellisen yksin.

Jotkut ulkovallat saattoivat toivoa Haftarin lupaustensa mukaisesti ottavan nopeasti vallan nähden sen parempana vaihtoehtona Tripolin heikolle ja pirstaloituneelle hallinnolle. Turkin mukaantuloon saakka moni uskoi Haftarin väsytysvoittoon, huolimatta sen hitaudesta, koska GNA oli verrattain heikoilla etenkin ilmataisteluissa, jotka muodostuivat ratkaiseviksi.

Nyt kun Haftarin voitto ei näytä enää todennäköiseltä, myös Haftarin liittolaiset ovat peräänkuuluttaneet paluuta poliittiseen prosessiin. Molemmat osapuolet ovatkin suostuneet jatkamaan helmikuussa keskeytyneitä UNSMIL:n vetämiä sotilasjohtajien välisiä keskusteluita, joiden tavoitteena on tulitauko. Taistelut eivät kuitenkaan ole hiljentyneet, ja sitoutuminen neuvotteluihin on kyseenalaista. Turkin tukema GNA on nyt voimantunnossaan ja pyrkinee sanelemaan ehdot. Toisaalta, vaikka taistelut eivät vielä ole osoittaneet hiipumisen merkkejä, on vaikea kuvitella GNA:n tukemien joukkojen pyrkivän idän sydämeen, Banghaziin saakka. Vastus siellä olisi liian vahva ja Egyptin raja lähellä, ja Egyptille islamististen aseryhmien läsnäolo sen rajan tuntumassa olisi punainen vaate.

Ulkovalloilla, jotka ovat aktiivisesti tukeneet sodan pääosapuolia Libyassa, on vaikutusvaltaa myös edessä olevissa neuvotteluissa. Vaikka YK pyrkii jo edistämään neuvotteluja, on epäselvää, tuleeko aiempi viitekehys toimimaan jatkossa – ja kuinka pitkään taistelut vielä jatkuvat, ennen kuin neuvottelut toden teolla alkavat. Turkin mukaan tulon vuoksi Libyan tilanteen lisäksi pitää todennäköisesti neuvotella myös Välimeren kaasuresursseihin ja -oikeuksiin liittyvistä järjestelyistä. Tämä koskettaa läheisesti myös EU:ta, jolla ei tähän saakka ole ollut yhtenäistä poliittista linjaa Libyan konfliktin ratkaisuun. Kysymys kuuluukin, voiko EU seuraavassa vaiheessa ottaa rakentavamman roolin Välimerta koskevien kiistojen ratkaisemisessa.

Libyan epävarma tulevaisuus

Libyassa yli vuoden raivonneiden taisteluiden ja niitä edeltäneen vähemmän intensiivisen konfliktin taustalla on kansallisesti tärkeitä, yhä ratkaisemattomia kysymyksiä, joihin liittyvä epävarmuus ja epäluottamus ovat johtaneet väkivaltaiseen noidankehään. Poliittinen eliitti ei ole kyennyt sopimaan, miten Libyan resurssit ja vauraus jaetaan, millaisella hallintomallilla maata hallitaan, mikä on poliittisen islamin rooli ja miten maan turvallisuus voidaan taata. Näistä moni koskettaa läheisesti jokaisen libyalaisen elämää. Poliittinen ja aseellinen kamppailu on keskittynyt paljolti resurssien jakamiseen eri eliittien ja niiden tukijoiden kesken. Lisäksi kamppailuun sotkeutuneet ulkovallat ovat lisänneet konfliktin monimutkaisuutta. Vuonna 2015 solmitun poliittisen sopimuksen prosessi ja legitimiteetti ovat aina olleet heikkoja, ja tätä myötä myöskään sen täytäntöönpaneminen ei ole edennyt.

Turkin tukeman Tripolin nyt selätettyä Haftarin hyökkäys sotilaallisesti on selvää, että ulkovaltojen vaikutus neuvotteluissa ja Libyan tulevissa järjestelyissä jatkuu vahvana. Haftarin tukijat eivät olleet kykeneviä tai halukkaita viemään kenraalia enää pidemmälle. Vaikka Turkki ja Venäjä Libyassa tukevat eri osapuolia, on niillä laajempi, strateginen suhde.

Libyan kannalta olennainen kysymys kuuluu, millainen poliittinen prosessi seuraa taisteluita ja miten ulkovallat pyrkivät sen avulla takaamaan omat intressinsä. Nykytilanteessa positiivista on jonkinasteinen – vaikkakin pakotettu – yhteisymmärrys ulkovaltojen kesken. Tämä konsensus niiden kesken on toki tärkeää, mutta on olennaista kiinnittää huomiota itse neuvotteluprosessiin sekä ulkovaltojen vaikutuksen luonteeseen. Etenkin Turkin rooli Välimerellä on vaikea pala monelle.

Libyalaisille puolestaan on tärkeää, että Haftarin liittolaisten ylläpitämä usean kuukauden jatkunut ja miljardeja maksanut öljysulku saadaan päättymään. Maan talous pitäisi saada jaloilleen globaalin pandemian aiheuttamista ongelmista huolimatta. Olisi myös tärkeää saada edes jonkinlainen keskushallinnon koordinaatio turvallisuussektorille sen sijaan, että kukin aseellinen toimija ajaa vain omia etujaan. Tulevan prosessin pitäisi myös olla osallistavampi kuin aiemmin, jotta siihen sitoutuneet tahot nähdään edustavina ja he myös pystyvät vaikuttamaan tapahtumiin kentällä. Tämä pätee niin aseellisiin toimijoihin, puolueisiin, heimoihin, kuin myös kansalaisyhteiskunnan vaikuttajiin.



Saana Keskitalo, 16 kesäkuuta 2020

, , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

Seuraava artikkeli

Perheriitoja Assadin Syyriassa



1 Kommentti

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Avatar

    Libya kehittyi Gaddafin aikana Afrikan köyhimmästä maasta rikkaimmaksi ja kehittyneimmäksi. Libyan tuhoksi koitui Gaddafin uhmakkuus USA:n imperialismia kohtaan. Kultainen dinari olisi horjuttanut dollarin asemaa Afrikassa, joten Libya päätettiin tuhota.

Vastaa käyttäjälle Pasi Pulkkinen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *