Libanonin kansannousu ja kansan nousu

Istuin viime viikon torstaina alkuiltapäivästä Beirutin lentokentällä lähtöä odotellen ja hämmästellen, että kentällä juuri lanseerattu ilmainen internet-yhteys toimii luvatusti. Saisin vihdoinkin päivitettyä puhelimeni ja tietokoneeni. Libanonin valtion tiukasti kontrolloimien mobiilioperaattoreiden yhteydet kun ovat tähän valitettavan hitaita–ainakin sellaisella liittymätasolla, johon minulla on varaa. Sain kollegaltani Turkista viestin, jossa hän kyseli kuulumisiani sekä sitä, ovatko Libanonia alkuviikosta ravisuttaneet vuosikymmeniin pahimmat metsäpalot hallinnassa.

Sammutusoperaatiota hidasti tarkoitukseen 2009 lahjoitusvaroin hankittujen helikoptereiden pysyminen tukevasti maan pinnalla–näiden ylläpitoon vaadittuja varoja ei oltu sisällytetty valtion budjettiin viime vuosina, syystä tai toisesta–ja sotien jäljiltä maaperästä edelleen siivoamatta olevat maamiinat. Laajojen vapaaehtoisten ponnisteluiden sekä Kyproksen, Kreikan ja Jordanian tarjoaman avun turvin pahin oli kuitenkin tältä erää takanapäin. Vastasin viestiin puoliksi vitsaillen, että maa on siirtynyt jo seuraavaan skandaaliin­. Paria tuntia aikaisemmin oli uutisoitu WhatsApp-puheluille tammikuusta 2020 alkaen asetettavasta 0,2 dollarin päivämaksusta.[i]

Jos jokin asia liikkuu Libanonissa nopeasti, niin maata käsittelevä uutisvirta. Kuluneen kesän ja alkusyksyn aikana libanonilaiset ovat joutuneet reagoimaan muiden muassa taiteellisen ilmaisuvapauden rajoituksiin, uuden jätekriisin mahdollisuuteen, poliittisten ryhmittymien väliseen aseelliseen selkkaukseen, Etelä-Beirutin lähiöön tippuviin ja räjähteleviin Israelin miehittämättömiin lennokkeihin ja tätä seuranneeseen sodanuhkaan Israelin kanssa, palestiinalaispakolaisten mobilisoitumiseen parempien työmarkkinaoikeuksien puolesta, Yhdysvaltojen kiristyvään pakotesilmukkaan Hizbollahin ympärillä, uhkaavaan valuuttakriisiin ja tähän kytkeytyviin lakkoihin ja mielenosoituksiin, sakkaavaan talouskasvuun, kansainvälisten rahoituslaitosten ja muiden avuntarjoajien vaatimaan talouskuripolitiikkaan, ulkoministeri Gebran Bassilin rasistiseen retoriikkaan ja sooloiluun Libanonin ulkosuhteissa Syyriaan, sekä pääministeri Saad Haririn eteläafrikkalaiselle mallille omasta taskustaan lahjoittamaan 16 miljoonaan dollariin.

Viisi tuntia myöhemmin astuin ulos lentokoneesta Frankfurtissa ja avasin puhelimeni. Poikamme koululuokan WhatsApp-ryhmään oli saapunut lennon aikana kymmeniä viestejä. Näistä luin, että ministeriön määräyksestä koulua ei avattaisi seuraavana päivänä. Siirryin Twitteriin ja ymmärsin pian miksi. Kuultuaan WhatsApp-maksusta koko maa vaikutti tulleen samaan lopputulemaan: liika on liikaa ja raja kulkee tässä. Kansa oli lähtenyt kaduille. Libanonin lokakuun vallankumous oli alkanut.

Kuva 1. Kenties tunnetuin mielenosoitusten ikoni on Malak Alaywe, joka viraaliksi menneellä videolla potkaisee ministerin aseistettua henkivartijaa Beirutin Riad El Solh -aukiolla. Sittemmin Alaywe on ehtinyt myös juhlimaan häitään mielenosoitusten keskellä.

Kaikki heistä, kaikki meistä: jako kansaan ja eliittiin

Läpi kesän ja syksyn Libanonissa järjestettiin mielenosoituksia reaktiona alati kurjistuvaan taloudelliseen tilanteeseen ja hallituksen harjoittamaan talouskuripolitiikkaan. Vastaavaa liikehdintää on ollut myös Egyptissä, Irakissa ja Jordaniassa. Uusi protestien aalto arabimaailmassa näyttäisikin kiertyvän eksplisiittisesti taloudellisten vaatimusten ympärille. Libanonissa tämä näyttäisi viimein johtaneen 1975–90 sisällissodan raunioista nousseen poliittisen talouden perusteiden haastamiseen.

Siinä missä ennen sisällissotaa maan sektarianistiset jakolinjat korreloivat taloudellisten jakolinjojen kanssa, sodan jälkeen taloudelliset jakolinjat ovat siirtyneet sektien eli uskontokuntien sisälle. Sektien jakolinjat ovat kuitenkin säilyttäneet poliittisen funktionsa. Nämä ovat tuupanneet kansalaisia omiin siiloihinsa ja riippuvuussuhteisiin oman viiteryhmänsä hallitsevista eliiteistä. Tämä on vaikeuttanut poliittisen subjektin muodostamista luokan tai kansan käsitteen ympärille. Toisin sanoen poliittinen osallistuminen on tapahtunut uskontokuntien puitteissa sen sijaan, että vaikkapa luokkaedut muodostaisivat pohjan toiminnalle.  Kynnys oman sektin sisäisen valtarakenteen kyseenalaistamiseen on säilynyt korkeana ja sen ulkopuolelta on ollut vaikeata löytää vaihtoehtoista kuulumisen rakennetta, joka kykenisi tarjoamaan myös taloudellista turvaa.

Nyt käynnistyneen kansannousun poikkeuksellisuutta symbolisoi kadulla raikuneet protestihuudot, joiden mukaan ”kaikki heistä tarkoittaa kaikkia heistä, [Hizbollahin johtaja] Nasrallah on yksi heistä” ja ”Kuka tuli ennen [vuodesta 1992 parlamentin puheenjohtajana toiminutta] Nabih Berriä? Aatami ja Eeva”. Kansa on noussut haastamaan eliittiä kokonaisuudessaan. Jopa shiia-puolueet Hizbollah ja Amal ovat saaneet tuta oman kannattajakuntansa raivon. Yksikään eliitti ei ole kritiikin yläpuolella. Sektien sisäiset valtasuhteet ja hierarkiat ovat tulleet politisoiduiksi ennennäkemättömällä tavalla.

Toisaalta puolueiden liput ovat loistaneet mielenosoituksissa poissaolollaan. Kansannousussa libanonilaiset ovat nousseet vastustamaan eliittiä Libanonin lipun merkitsemänä yhtenä kansana. Näin laajat mielenosoitukset tietenkin sulkevat sisäänsä ryhmiä, joiden toiveet ja tavoitteet ovat toisistaan eriäviä ja ristiriitaisiakin. Kaikkia näitä yhdistää kuitenkin näkemys siitä, että nykyisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ja näihin kytkeytyvän eliitin aika on ohi.

Surullisella tavalla tätä nationalistista aspektia alleviivasi kansannousun ensimmäiset uhrit–kaksi syyrialaista työläistä, jotka jäivät loukkuun mielenosoittajien protestien toisena päivänä tuleen sytyttämään rakennukseen Beirutin keskustassa–ja etenkin se miten heille ei ole näyttänyt löytyvän sijaa protestoijien tuottamassa narratiivissa.

Vaikka protestien alkuvaiheessa niitä ilmeisesti yritettiin organisoida ylhäältä käsin, pääasiassa väki näyttäisi lähteneen kaduille spontaanisti. Tämä johtajien puute erottaa kansannousun vuoden 2015 roskaprotesteista, jotka olivat pitkälti kansalaisyhteiskunnan aktiivisten toimijoiden organisoimia. Vaikka tämän voidaan nähdä ilmentävän nyt käynnissä olevan protestin orgaanisuutta ja mahdollistaneen sen laajuuden, yksittäiset kommentaattorit ovat myös ehtineet valittelemaan johtajuuden puutetta.

Mikä erottaa nyt käynnissä olevan protestin aiemmista on myös se, miten mielenosoitukset levisivät nopeasti Beirutin ulkopuolelle. Libanonilaisilla koko maan pituudelta–pohjoisen Tripolista etelän Tyyrokseen (Sur) ja kaikkialla näiden ympärillä–on tullut mitta täyteen.

Mikä on se taloudellinen konteksti, jossa hallituksen esittämä itsessään pieni WhatsApp-maksu[ii] asettaa kansan ja eliitin toisiaan vastaan näin radikaalilla tavalla?

Sisällissodan jälkeinen taloudellinen kehitys: velkaa, korruptiota ja näköalattomuutta

Libanonin julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen on ollut jo pitkään 150 prosentin tasolla ja sen ennustetaan nousevan edelleen. Tämä tekee siitä maailman kolmanneksi velkaantuneimman maan Japanin ja Kreikan jälkeen. Iso osa velasta on kotimaista ja juontuu sisällissodan jälkeisestä jälleenrakentamisprosessista. Yksityisen sektorin oltua haluton riskinottoon joutui valtio rahoittamaan jälleenrakennuksen velkarahalla.

Velan määrä itsessään ei olisi välttämättä ongelma, mutta Libanonin tapauksessa se on solmittu julkisen talouden näkökulmasta erittäin epäsuotuisin ehdoin. Libanonilaiselle pankkisektorille lainaehdot ovat vastaavasti olleet kovinkin mieluisat. Varallisuutta on kannattanut kanavoida Libanonin keskuspankin liikkeelle laskemiin velkakirjoihin ja talletuksiksi maan keskuspankkiin sen sijaan, että tätä oltaisiin sijoitettu riskialttiimpiin tuotannollisiin aktiviteetteihin. Pankkisektorin varallisuus ja voitollisuus on kasvanut räjähdysmäisesti sitten sisällissodan päättymisen. Toisaalta, valtion lainaamia varoja ei käytetty tavalla, joka olisi pyrkinyt uudistamaan valtion taloutta tai vähentämään köyhyyttä ja epätasa-arvoa.

Julkisen talouden velanhoitokulut söivät lähes neljäkymmentä prosenttia kaikista valtion tuloista viime vuonna. Näitä katetaan lisäksi regressiivisen verojärjestelmän kautta. On arvioitu, että kolme viidestä verodollarista kerätään regressiivisin veroin ja jokaisesta kahdestakymmenestä näin kerätystä dollarista yhdeksän käytetään velanhoitoon. Raha valuu näin valtion kautta yksityisille pankeille ja sieltä eteenpäin valikoituihin taskuihin. Ei liene yllättävää, että näillä on lisäksi läheiset yhteydet poliittiseen eliittiin. Muutamat ovat hyötyneet järjestelmästä, monet ovat maksaneet sen kustannuksia.

UNDP:n ja Libanonin valtiovarainministeriön 2017 tekemän selvityksen perusteella maa onkin ginikertoimella mitattuna yksi maailman epätasa-arvoisimmista. Tulot jakautuivat Libanonissa vuosina 2005–14 kuvion 1 ja varallisuus vuosina 1990–2016 kuvion 2 kuvaamalla tavalla. Pankkitalletuksista on puolestaan raportoitu lukuja, joiden mukaan 20 prosenttia kaikista talletuksista keskittyy 1600 pankkitilille, jotka muodostavat 0,1 prosenttia kaikista talletustileistä maassa.

Kuvio 1. Lähde: Lydia Assouad (2018)

Kuvio 2. Lähde: Lydia Assouad (2018)

Tähtäimessä 11 miljardia dollaria

Maan poliittinen johto toivoo saavansa lyhytaikaista helpotusta taloudelliseen tilanteeseen sille Pariisin CEDRE-konferenssissa viime vuonna luvatusta 11 miljardista Yhdysvaltain dollarista.  Huomionarvoista on se, että CEDRE-varoista 860 miljoonaa dollaria on lahjoituksena annettua avustusta ja loppuosa uutta lainaa yksittäisiltä valtioilta ja ylikansallisilta organisaatioilta kuten Maailmanpankilta. Hieman pidemmällä aikavälillä paljon toivoa on ripustettu Välimereltä löytyneisiin maan aluevesillä sijaitseviin kaasuesiintymiin.

Syyskuussa 2019 libanonilaiset saivat lukea uutisia CEDRE-lahjoittajien ja lainoittajien skeptisyydestä vaadittujen uudistusten etenemisestä vaaditulla tavalla. Toisaalta huolta herätti myös maata uhannut mahdollinen valuuttakriisi. Maassa on jokapäiväisessä käytössä niin dollari kuin Libanonin punta, jonka kurssi on ollut kiinnitetty dollariin jo vuodesta 1997. Molempia on voinut nostaa pankkiautomaateista, mutta nyt pankit alkoivat rajoittaa dollareiden nostamista. Dollareiden saatavuuden heikennettyä on muodostunut pimeät markkinat, joilla dollarin kurssi on korkeampi.

Dollareiden saatavuus on edellytys ulkomaisten hyödykkeiden kuten lääkkeiden, vehnän ja polttoaineen maahantuonnille. Epävarmuutta ja talletuspakoa vastustaakseen maan keskuspankki otti lokakuun alussa käyttöön mekanismin turvaamaan dollareiden saatavuuden nimenomaisesti yllä mainittujen hyödykkeiden maahantuojille. Tämä ei kuitenkaan poistanut ainakaan välittömästi sitä ongelmaa, että myös maahantuojat vaativat maksun myymistään tuotteista dollareissa. Näitä saadakseen paikalliset liikkeenharjoittajat joutuvat edelleen turvautumaan pimeisiin markkinoihin.

Libanonin keskuspankki ja sitä vuodesta 1993 johtanut Riad Salamé ovat niittäneet mainetta Libanonin makrotaloudellisen vakauden turvaajina epäkonventionaalisen rahapolitiikan keinoin. Valuuttakurssikiinnityksen turvaamiseksi runsaslukuisen diasporan varallisuutta on täytynyt houkutella takaisin maahan. Keskuspankin koordinoimana libanonilaiset pankit ovat tarjonneet kuluneena vuonna yli viiden miljoonan dollarin talletuksille 14 prosentin vuotuista talletuskorkoa.

Vuonna 2018 rahalähetykset Libanoniin olivat arvoltaan 7,2 miljardia dollaria–12,7 prosenttia vuoden bruttokansantuotteesta. Ulkomailta lähetetty raha on ollut keino paikata maan julkisen talouden alijäämää. Vuonna 2018 valtion budjetin alijäämä oli 11,2 prosenttia bruttokansantuotteesta ja vaihtotase 17 miljardia dollaria miinuksella. Ulkomaiset rahalähetykset ovat kuitenkin osoittaneet tyrehtymisen merkkejä. Öljyntuottajamaiden talouksien supistuessa myös niiden tarve libanonilaisille työntekijöille supistuu, ja tämä näkyy puolestaan nopeasti Libanoniin suuntautuvissa rahavirroissa.

Julkista taloutta kurjistaa edelleen merkittävästi veronkierto–arviolta 5 miljardia tai 10 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 2017. Energiasektori vaatii myös edelleen huomattavan osan valtion budjetista. Valtiollista Electricite du Libania tuetaan jopa 1,5 miljardilla vuodessa. Tästä huolimatta maassa ei ole vielä kolmekymmentä vuotta sisällissodan päättymisen jälkeenkään kapasiteettia tuottaa sähköä kansalaisten ympärivuorokautisiin tarpeisiin. 3–12 tunnin päivittäisiä sähkökatkoja paikkaamaan maahan on muodostunut niin kutsuttu generaattorimafia, joka vaatii oman siivunsa kotitalouksien tuloista. Tämä generaattorien omistajista, vuokranantajista ja joidenkin mukaan myös poliitikoista muodostuva ryhmä tuottaa ja jakelee merkittävän osan maan sähköntarpeesta hallinnoimillaan sähkögeneraattoreilla.

Kaiken kaikkiaan talouskasvu on ollut hidasta kuluneina vuosina. Siinä missä neljänä Syyrian 2011 alkanutta sisällissotaa edeltäneenä vuonna maan talous kasvoi 8–10 prosentin vuotuista tahtia, sen jälkeen on liikuttu 1–2 prosentin kasvun maailmassa. Päivänä, jolloin nyt käynnissä oleva kansannousu alkoi, IMF tiedotti 2018 taloudellinen kasvun hidastunen jo 0.3 prosenttiin.

Sakkaavan talouskasvun ohella maata vaivaa korkea työttömyys. Yleinen työttömyysaste on 25 prosenttia, ja alle 25-vuotiaiden keskuudessa se on 37 prosenttia. Libanonin talouden kokonaiskuva ei siis ole kaunis, katsoo sitä miltä suunnalta hyvänsä, ja pääministeri Sa’ad Hariri ehtikin jo julistamaan syyskuussa 2019 maahan ”taloudellisen hätätilan”.

Saadakseen CEDRE-rahat Libanonilta edellytetään uudistuksia valtiontalouteen. Ei liene yllättävää, että vaadittavat uudistukset tarkoittavat suurelta osin valtion budjetin leikkaamista talouskurin hengessä. Harva kieltää tarvetta leikata valtion menoja joiltakin osin. Esimerkkinä tällaisesta leikkauksesta käynee edellisen budjetin sisältämät valtion rautateiden henkilöstökulut. Maassa ei ole ollut rautateitä vuodesta 1989.

Leikkaukset kuitenkin tapaavat kohdistua esimerkiksi ennestään huonosti rahoitettuihin julkisiin koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmiin. Maasta löytyy lukuisia laadukkaita kouluja, yliopistoja ja sairaaloita, mutta näihin valitettavan harvoilla on varaa. Kaiken kaikkiaan jo toteutetut ja suunnitellut leikkaukset ja uudistukset näyttäisivätkin kohdistuvan epätasa-arvoisesti eri taloudellisessa asemassa oleviin libanonilaisiin. Uskoa oikeudenmukaisiin ja tarkoituksenmukaisiin julkisen talouden uudistustoimiin nakertaa edelleen maassa vallitseva syvä korruptio.

Jo loppukesästä oli havaittavissa hermostuneisuutta talouden suhteen. Yksi ensimmäisistä omaan silmääni sattuneista merkeistä oli se, kun maan arvostetuin yliopisto American University of Beirut (AUB) päätti sitoa lukuvuoden 2019–20 lukukausimaksut dollariin. Vaikka tätä perusteltiin teknisillä hakujärjestelmään liittyvillä seikoilla, oli ilmeistä, että yliopisto varautui maan oman valuutan romahtamiseen.

Ilmassa onkin ollut protesteja edeltävinä viikkoina odottava tunnelma sen suhteen, mitä loppuvuosi tuo tullessaan: Miten hallitus ja keskuspankki vakauttavat huojuvan uskon valtion talouteen ja valuuttaan? Mitä rohkeita ja eteenpäin katsovia uudistuksia esiteltäisiin vuoden 2020 budjettiin–ei ainoastaan CEDRE-varojen saamiseksi, mutta mikä oleellisempaa, talouden ja yhteiskunnan saattamiseksi kestävällämme ja oikeudenmukaisemmalle pohjalle?

17. lokakuuta libanonilaiset saivat vastauksen kysymyksiinsä: 0,20 dollarin päivittäinen maksu WhatsApp-puheluille yhdistettynä regressiivisen arvonlisäveron korotukseen. Kun hallitukselle sitten valkeni, että kansan alistuneisuutta vallitsevaan asiaintilaan ei voinut ottaa enää annettuna, nämä uudistukset peruttiin jo saman päivän aikana. Tämä oli kuitenkin liian vähän liian myöhään. Sittemmin hallitus on pikavauhtia valmistellut uudistuspaketin osaksi vuoden 2020 budjettia, mutta tämäkään ei ole saanut kansalaisia palaamaan koteihinsa ja arkeen.

Mitä seuraavaksi?

Tätä kirjoittaessani kansannousun alkamisesta on kulunut tasan viikko. On aivan liian aikaista sanoa, mitä siitä seuraa Libanonille ja libanonilaisille. Koulut ja päiväkodit pitävät edelleen ovensa suljettuina vastustaakseen hallituksen suosituksia ja pankit pysyvät edelleen suljettuina peläten mahdollista talletuskatoa.

Mielenosoittajat pyrkivät edelleen sulkemaan teitä läpi maan. Maan armeijan on nähty toisaalla purkavan väkivaltaisesti tiesulkuja, toisaalla suojelevan mielenosoittajia skoottereilla liikkuvilta miesjoukoilta. Monet uskovat jälkimmäisten olevan shiiapuolueiden Hizbollahin ja Amalin mobilisoimia, mutta nämä ovat kieltäneet tämän jyrkästi. Mihin armeija kokonaisuudessaan lopulta asettuu suhteessa kansannousuun, on vielä tätä kirjoittaessani auki. Selvää on kuitenkin se, että yksittäisten sotilaiden asema ei ole helppo.

Keskeinen mielenosoittajien esittämä vaatimus on ollut hallituksen eroaminen kokonaisuudessaan. Näin ei ole vielä tapahtunut. Pienen Lebanese Forces -puolueen (arab. al-Quwwat al-lubnaniyye) neljä ministeriä erosivat pian protestien käynnistyttyä, mutta muut puolueet ja päättäjät ovat oletettavasti päättäneet katsoa toistaiseksi miten tilanne kehittyy. Eropäätöstä tuskin helpottaa mielenosoittajien oikeutetut vaatimukset vanhasta poliittisesta järjestelmästä taloudellisesti hyötyneiden syyttämiseksi ja tuomitsemiseksi oikeusteitse.

Hizbollahin Hassan Nasrallah on myös vastustanut hallituksen eroa ja uusia vaaleja. Hänen argumentointinsa on omalla tavallaan rationaalista: Ero olisi ajan haaskausta, sillä nyt hallituksessa olevat ryhmät jakaisivat vain vallan uudestaan keskenään. Maan vaalilaki onkin suunniteltu uusintamaan sektarianistista järjestystä.

Hallituksen eron ohella toinen paljon esillä ollut vaatimus koskeekin teknokraattisen hallituksen asettamista valtaan siihen saakka, kunnes maassa on saatettu voimaan uusi vaalilaki. Mitä tällä välin tapahtuisi talouden suhteen on vaikea kysymys, johon ei ole esitettävissä helppoja ratkaisuja. Selvää on kuitenkin se, että tässä kohtaa maan lainoittajat ja avustajat voivat omilla kannanotoillaan joko lietsoa itseään toteuttavaa paniikkia odottavasta romahduksesta, tai vaihtoehtoisesti rauhoittaa tilannetta toimillaan.

Mielenosoittajia itseään on jakanut kaksi vastaavissa tilanteissa usein esiin nousevaa kysymystä. Ylhäällä viittasinkin jo eriäviin näkemyksiin koskien sitä, tulisiko kansannousun säilyä johtajattomana, horisontaalisena ja vain vihollisensa yhdistämänä, vai tulisiko sen pyrkiä organisoitumaan tavoilla, jotka saattaisivat johtaa myös vertikaalisten ja edustuksellisten valtarakenteiden syntyyn.

Toisaalta näkemykset ovat eronneet sen suhteen, tulisiko tavoitteena olla vanhan järjestelmän kaataminen kokonaisuudessaan kertarysäyksellä, vai tulisiko uutta korvaavaa järjestelmää pyrkiä rakentamaan reformismin hengessä asteittain samalla vanhaa purkaen. Kaikella todennäköisyydellä kaduilta ja kahviloista löytyy myös niitä, jotka kyseenalaistavat tämän kaltaisia dikotomioita ja oletuksia, joiden päälle ne rakentuvat.

Keskellä kansannousua 1975–90 sisällissodan taisteluiden lopettamisen mahdollistanut Taifin sopimus tuli viettäneeksi 30-vuotis syntymäpäiviään. Libanonia tätä kirjoittajaa paremmin tuntevat tapaavat sanoa, että taistelut loppuivat 30 vuotta mutta sota ei ole päättynyt vieläkään. Sopimuksen mukaan sektarianistisesta järjestelmästä oli tarkoitus päästä lopulta asteittain eroon, mutta käytännössä se mahdollisti järjestelmälle uuden elämän. Paluuta aseellisen konfliktiinkaan ei ole kaikissa piireissä haluttu sulkea pois yhtenä tulevaisuuden vaihtoehtona. Syyskuussa Beirutissa esitetyssä sisällissodan muistoa ja muistamista käsitelleessä Sandra Schäferin (Re)Constructed Uncertainties -videoinstallaatiossa todettiinkin lakonisesti, että ”meidän ei tarvitse muistaa sotaa, koska sota on tulossa uudelleen”.

Mitä hyvänsä nyt käynnissä olevasta kansannoususta seuraa, on se uskoakseni merkittävä siten, että sen myötä Libanonin kansa on noussut uudella tavalla esiin kansana. Vaikka vanha järjestelmä rahaa ja valtaa jakavana rakenteena osoittautuisikin vaikeaksi kaataa, sen (kuviteltu) kyky tuottaa poliittisia subjekteja on jo nyt järkkynyt.

Kuva 2. ثورة, vallankumous. Lähde: Twitter, @halimshebaya.

[i] Tarkkaan ottaen kyse oli vuoden 2020 budjettiin liittyvistä uudistuksista, joista yksi oli ns. WhatsApp-vero. Kuluttajilta suunniteltiin perittävän 0.20 dollarin suuruista maksua jokaiselta päivältä, jolloin hän soittaisi yhdenkin puhelun VoIP -tekniikkaan nojaavalla sovelluksella. Yksi tällainen sovellus on WhatsApp, mutta maksu olisi koskenut myös puheluita sovelluksissa kuten Skype, Facebook Messenger, tai vaikkapa Signal. Samassa yhteydessä uutisoitiin myös suunnitelmasta korottaa luonteeltaan regressiivistä arvonlisäveroa.

[ii] Vaikka 0.20 dollarin maksu per päivä itsessään vaikuttaakin pieneltä, näistä kasaantuva kuusi dollaria kuussa per puhelin voi muodostaa merkittävän kuluerän monelle libanonilaiselle ja maassa oleskelevalle. WhatsApp ja vastaavat palvelut ovat monille ensisijainen kommunikaatiokanava niin maan sisällä, kuin yli sen rajojen. Aiemmin tänä vuonna maassa ryhdyttiin myös toimeenpanemaan politiikkaa, joka velvoittaa jokaisen maassa pidempään oleskelevan maksamaan ulkomailta ostetusta puhelimesta veron. Tämä on suuruudeltaan 16 prosenttia puhelimelle määritellystä hinnasta. Jos tämän jättää maksamatta, puhelimelta estetään pääsy maan mobiiliverkkoon.

Artikkelikuva: Evelina Sironen



Taavi Sundell, 29 lokakuuta 2019

, , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *