Kuuden päivän sota siirtokuntakolonialismin jatkumolla

Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta Israelin ja sen naapurivaltioiden välillä käydystä lyhyestä sodasta, joka tunnetaan länsimaissa kuuden päivän sotana ja arabimaissa nimellä al-Naksa, takaisku. Vaikka sodat ovat olleet toistuva osa Israelin lyhyttä, seitsemänkymmenvuotista historiaa sen  perustamisvuodesta viimeisimpiin Gazan pommituksiin, on kuuden päivän eli vuoden 1967 sodalla keskeinen merkitys koko alueen, ja erityisesti palestiinalaisten aseman kannalta. Kuuden päivän sodan myötä alkoi nyt jo puoli vuosisataa jatkunut Länsirannan ja Gazan kaistaleen miehitys. Israel kasvatti tuolloin alueitaan myös Syyrian ja Egyptin maaperällä, mutta Syyrialta valloitetut Golanin kukkulat on sittemmin liitetty osaksi Israelin valtiota ja Egyptiltä viety Siinain niemimaa palautettiin maiden välisten rauhanneuvotteluiden seurauksena.

Kuuden päivän sota kasvatti huomattavasti Israelin hallinnassa olevia alueita ja määritti uudelleen miehitettyjen palestiinalaisalueiden arkea. Väkivaltaisen miehityksen eri ilmentymät siirtokuntarakentamisesta ja maiden anastamisesta palestiinalaisten perusoikeuksien kieltämiseen ovat määrittäneet elämää miehitetyllä aluilla alkuvuosista lähtien, ja tilanne on vuosikymmenten vaihtuessa muuttunut vain vaikeammaksi. On siten ymmärrettävää, että kuuden päivän sota ja sen seuraukset ovat erityisesti kesäkuussa olleet otsikoissa sekä Suomessa että kansainvälisesti. Vuosi 1967 on merkityksellinen erityisesti siksi, että sitä edeltäneet, vuonna 1949 määritellyt Israelin rajat on otettu lähtökohdaksi kansainvälisesti tuetuille rauhanneuvotteluille, jotka perustuvat niin kutsuttuun kahden valtion ratkaisuun, eli käytännössä miehityksen päättämiseen ja Palestiinan valtion perustamiseen Länsirannan ja Gazan kaistaleen alueille.

Sodan syttymisestä ja sen alueellisesta ja historiallisesta kontekstista on jo käyty keskustelua tässä blogissa. Tämän tekstin näkökulma on toisenlainen; tarkoituksenani on haastaa yleinen käsitys vuoden 1967 tapahtumista konfliktin alkupisteenä. Sekä israelilaiset että kansainvälinen yhteisö pitävät nykyisin kuuden päivän sotaa ja siitä alkanutta miehitystä käännekohtana, joka Israelin sisällä rikkoi (aškenasijuutalaisten näkökulmasta tarkasteluna) oletetun seesteisyyden ajanjakson ja ”pakotti” israelilaiset miehittäjän rooliin. Sotaa seurannut miehitys on kansainvälisesti hyväksytty ongelmakohdaksi, joka tulisi ratkaista osapuolten välisillä rauhanneuvotteluilla.

Kuuden päivän sodan 50-vuotisvuoden lisäksi tänä vuonna vietetään kuitenkin myös toista pyöreän luvun muistovuotta. Vuonna 1947, seitsemänkymmentä vuotta sitten, Yhdistyneet kansakunnat hyväksyi suunnitelman Palestiinan jakamisesta, jossa historiallisen Palestiinan alue jaettiin arabivaltioon ja juutalaisvaltioon. Palestiinalaisille, jotka tuolloin muodostivat kaksi kolmasosaa alueen väestöstä, jäi alle puolet niistä alueista, joilla he olivat siihen asti eläneet. Lisäksi johtavassa asemassa olevilla sionistijohtajilla oli selkeä käsitys siitä, että perustettavaa valtiota ei olla valmiita jakamaan alueen palestiinalaisväestön kanssa. Esimerkiksi Jewish National Fundin maanasuttamisjaoston ensimmäinen johtaja Yosef Weitz ilmaisi suoraan, ettei perustettavassa valtiossa ole tilaa kahdelle kansalle ja että ainoa vaihtoehto on alueen arabiväestön [palestiinalaisten] siirtäminen ympäröiviin maihin[i].

Vuonna 1948 Weitzin lausunnosta tuli todellisuutta, kun lähemmäs 800 000 palestiinalaista joutui pakenemaan kodeistaan, ja noin 750 000 heistä jäi perustetun valtion rajojen ulkopuolelle. Yrityksistä huolimatta paenneet palestiinalaiset eivät päässeet palaamaan kotikyliinsä ja -kaupunkeihinsa. Suuri osa yli viidestäsadasta tyhjäksi jääneestä palestiinalaiskylästä tuhottiin, ja niiden maat siirrettiin Israelin valtion haltuun. Sama kehitys jatkui myös valtion perustamisen jälkeen: Israelin valtion alueelle jääneet palestiinalaiset elivät sotilaslain alaisuudessa vuoteen 1966 asti, ja tyhjennetyt kylät julistettiin sotilasalueiksi, joihin ei ollut pääsyä.

Palestiinalaisille vuoden 1948 tapahtumat, jotka tunnetaan nimellä al-Nakba, muodostavat murtumakohdan, josta eteenpäin heidän olemassaoloaan ovat määrittäneet moninkertainen pakolaisuus, väkivaltaiset vastoinkäymiset ja oikeudettomuus. Vuodesta 1948 käsin tarkasteltuna vuosi 1967 ja kuuden päivän sota ei siten muodostu alkupisteeksi vaan jatkumoksi Israelin siirtokuntakolonialistiselle historialle, jonka aikana palestiinalaiset on ajettu koko ajan ahtaammalle historiallisen Palestiinan alueella. Oli kyse sitten pakolaisista, jotka ovat jo neljän sukupolven ajan eläneet pakolaisleireillä ympärysvaltioissa, tai Israelin valtion alueella asuvista palestiinalaisista, jotka kansalaisuudestaan huolimatta ovat syrjityssä asemassa ja joita edelleen uhkaa maansisäinen pakolaisuus, erityisesti Naqab/Negevin autiomaan alueella, vuoden 1967 rajoihin sitoutuminen ja miehityksen päättäminen eivät merkitse epäoikeudenmukaisuuksien päättymistä.

Israelille vuodesta 1967 puhuminen nykyisen konfliktin ja siten rauhanneuvotteluiden lähtökohtana kelpaa hyvin. Kun miehityksen päättäminen on neuvotteluiden tavoitteena, Israelin ei tarvitse kohdata sen perustamisvuotenaan toimeenpanemia etnisiä puhdistuksia ja neuvotella pakolaisten paluusta. Vaikka miehityksen lopettaminenkaan ei ole Israelille helppo pala purtavaksi, se ei toteutuessaankaan muodostu samanlaiseksi eksistentiaaliseksi uhkaksi kuin vuoden 1948 tapahtumista vastuuseen joutuminen, mikä vaatisi koko valtion perustan uudelleenneuvottelemista. Israelin olisi silloin luovuttava etnogratisesta identifikaatiostaan juutalaisten valtiona ja oltava valmis tulemaan todelliseksi, kaikkia kansalaisiaan yhdenvertaisesti kohtelevaksi demokratiaksi.

[i] Weitz 1940, teoksessa Nur Masalha (2012). The Palestine Nakba: Decolonising History, Narrating the Subaltern, Reclaiming Memory (s. 6). London: Zed Books.



Tiina Järvi, 11 heinäkuuta 2017

, , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



1 Kommentti

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Kari Väistö, vastaa

    Aluksi en ollut uskoa silmiäni kun luin tällaisen mielikuviin ja propagandaan luutuneen artikkelin, jossa historialliset tosiasia lyövät kuperkeikkaa, jos niitä käsitellään ollenkaan, ja lähdeteoksena on käytetty vain kahta lähdeteosta, joista yksi on tietenkin palestiinalaisen arabin teos. Tulon on jo valmiiksi muotoiltu.

    Nimitys al-Naksa, takaisku johtuu varmasti siitä, etteivät arabimaat Nasserin johtamana pystyneet tuhoamaan juutalaisvaltiota siis ei-islamilaista valtiota. Nasser aloitti käytännössä koko sodan valmistelut joukkojen siirroillaan ja Israelin laivaliikenteen sulkemisella sekä YK:n rauhanturvajoukkojen pois häätämisellä. Niin pienellä maalla kuin Israel ei ole mahdollisuutta jäädä odottamaan lahtarien tulemista.

    Pienenä alkukommenttina Nur Masalhan eräässä teoksessa esiintyvään päätöslauselmaan 194 voidaan todeta, että palestiinalaiset vetoavat myös YK:n päätöslauselmaan 194, mutta pitää muistaa että arabit vastustivat yhtenä rintamana tätä päätöslauselmaa. Päätöslauselma nimittäin pohjautuu aikaisempaan päätöslauselmaan 181, joka takaa legitimiteetin Israelin kansainväliselle tunnustamiselle juutalaisvaltiona.

    Ns. länsiranta eli Juudea ja Samaria sekä Golan kuuluvat kansainvälisen päätöksen mukaan Israelin valtioalueeseen. Samaisen päätöksen mukaan, jossa hyökkäykseen osalliset valtiot olivat saaneet itsenäisyytensä. Tämä päätös tehtiin v.1922 Kansainliiton toimesta ja sen jatkaja eli YK oli myös hyväksynyt ao. päätöksen sekä kansainvälinen tuomioistuin on sen hyväksynyt sekä ao. päätös on kirjattu YK:n peruskirjaan. Ne löytyvät artikloista 76,77,78 ja 80. Missään foorumissa tätä päätöstä ei ole muutettu tai poistettu eli se on edelleen voimassa.
    Jordania oli miehittänyt ns. Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia laittomasti vuodesta 1948 vuoteen 1967 kuten myös Egypti Gazaa. Näitä miehityksiä ei koskaan kansainvälisesti laillistettu sillä ne olivat YK:n peruskirjan vastaisia. Joten mistä ihmeestä tällainen kuvitelma kuin Israelin miehitys on lähtöisin.
    Golanin kukkuloiden tapauksessa Iso-Britannia ja Ranska tekivät omia sopimuksiaan vastoin alkuperäistä päätöstä. Näiden toiminta oli kahdenkeskistä ja kansainvälisen päätöksen vastainen eikä saanut lainvoimaa.
    Tässäkin tapauksessa jälleen mielikuvat hallitsevat väitettäessä Israelin miehityksestä.
    Eikä myöskään haluta tunnustaa sitä tosiasiaa, että Palestiina-mandaatin arabeille, joiksi nykyisin sanotaan olevan palestiinalaisia, on muodostettu oma valtio eli Jordania eli 77% alkuperäisestä Palestiina-mandaatista.
    Kyseessä tässä kirjoittajan väitteessä on juutalaisten perusoikeuksien kiistäminen ja samalla kansainvälisten päätösten kieltäminen.
    Kun Jordania miehitti ns. Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia v.1948-1967 niin miksi silloin ei perustettu jotain ns. palestiinalaisvaltiota, sehän olisi ollut pelkkä läpihuutojuttu.
    Mutta kyseessä oli aivan eri tavoite eli juutalaisvaltion eliminoinen.
    Niin yksinkertainen seikka, että PLO:n perustamisvuosi oli 1964 tarkoituksena ”vapauttaa Palestiina – siis Palestiinan arabien käsitys siitä mikä on Palestiina, onkin vain Israelin sen aikainen alue, ei mene jakeluun.
    Eikä Jordanian laittoman miehityksen aikana tapahtunut kuninkaan omavaltainen tiluksien jako täytä maan omistussuhteita.

    On omituista asioiden käsittelyä vuoden 1948 rajojen suhteen, sillä ne eivät millään lailla olleet kansainvälisesti hyväksyttyjä rajoja, vaan ainoastaan kahden armeijan välinen aselepolinja. Tämänkin tilanteen Israel olisi hyväksynyt sillä ehdolla, että toinen osapuoli myös hyväksyy sen (päätöslauselma 181), mutta arabit eivät sitä hyväksyneet ja julkistivat Khartumissa päätöksen: Ei rauhaa Israelin kanssa, ei neuvotteluja Israelin kanssa, ei neuvotteluja Israelin kanssa.
    Siis mikä osapuoli tässäkin kohdin toimi vastoin kansainvälisiä säädöksiä, se ei pitäisi olla epäselvää ja näin myös päätös 181 menetti merkityksensä.

    29.11.1947, YK äänesti Palestiinan jaosta ja hyväksyi jakopäätöksen (päätöslauselma 181).
    Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselma 181 kutsuu jakamaan Brittien hallinnoiman Palestiinan Mandaatin sekä juutalaisvaltioksi että arabivaltioksi. Se hyväksyttiin Marraskuun 29. 1947 äänin 33 puolesta 13 vastaan, 10:n pidättäydyttyä. Päätöslauselma hyväksyttiin Palestiinan Juutalaisneuvoston toimesta, mutta hylättiin kuitenkin sekä Palestiinan arabien että Arabivaltioiden puolelta.

    Ongelman ydin onkin siinä, että arabimaat ovat tahallisesti jättäneet Palestiinan arabiväestön jo peräti 60 vuodeksi pakolaisleireihin (YK:n alaisen pakolaisjärjestö UNRWA:n myötävaikutuksella) käytettäväksi aseena Israelia vastaan kieltämällä Palestiinan arabiväestöltä kansalaisoikeudet ja muuton arabimaihin (esim. Jordaniaan). Jos UNRWAn periytymissääntöjä olisi noudatettu vaikkapa Suomessa ja Saksassa 1940-luvun puolivälistä alkaen, meillä olisi noin 1,2 miljoonaa karjalaispakolaista maassa, ja Saksassa pakolaisia olisi noin 35 miljoonaa. Palestiinalaisten pakolaisuus on periytyvää toisin kuin minkään muun pakolaisryhmän.
    Mutta tämän ongelman ratkaiseminen ei sopinut arabivaltioiden kuvioon siitä syystä, että se olisi poistanut heidän itseaiheuttaman taktisen aseen eli mandaatin arabien/beduiinien pakolaisstatuksen.

    Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti on pääasiallisesti ollut seurausta palestiinalaisten järjestämistä tekaistuista selkkauksista, joiden tarkoituksena on ollut maailman sympatian hankkiminen ja saada Israel näyttämään palestiinalaisten sortajana ja alistajana.
    Tässä hämäämisessä palestiinalaiset ovat onnistuneet erinomaisesti, minkä seurauksena muslimien sepitelmät on länsimaissa vähitellen hyväksytty faktoina itse asioiden todenperäisyyttä tarkistamatta.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *