Israelin poliittinen teatteri käynnistyi jälleen: Koittaako Netanjahun jälkeen toivon aika? OSA 2

Ensimmäisessä osassa käsiteltiin Israelin uusintavaaleihin johtanut kehitys ja Netanjahun hallituskriisin vaikutuksia Trumpin ’Vuosisadan diiliin’. Tässä toisessa osassa paneudutaan Israelin vasemmiston tilanteeseen ja kysytään, onko Netanjahun jälkeinen aika toivon aika.

Artikkelikuva: Astuvatko todelliset vaihtoehdot lavalle syksyn vaaleissa? Lähde

Kirjassaan Tragedy the Greeks and Us  (2019) filosofi Simon Critchley esittää, että teatterilla oli antiikin Kreikassa valtava merkitys poliittisen todellisuuden käänteissä ja mullistuksissa. Teatteri antoi poliksen heikoille ja mahtaville mahdollisuuden reflektioon ja kritiikkiin  yhteiskunnan kehityskulkujen ja omien valintojen tutkimiseen katsojan asemasta. Kyky katsoa yhteiskuntaa hetken ulkopuolisen silmin loi Critchleyn mukaan mahdollisuuden vaihtoehtoisten visioiden luontiin ja toteuttamiseen.

Rauhaa ja miehityksen loppua toivoville katsojille Netanjahusta on 2000-luvun aikana tullut Israelin poliittisen teatterin päävihollinen, vihaa ja vastakkainasettelua kylvävä roisto. Samalla ”Netanjahun jälkeisestä ajasta” on tullut eräänlainen toiveiden tynnyri. Asema Israelin poliittisen draaman pääpahiksena sopii kuitenkin istuvalle pääministerillä paremmin kuin hyvin. Näin poliittisen keskustelun pääteemat ja juonet pysyvät Netanjahun hyppysissä.

Teatterissa esitettävä poliittinen draama muuttuu vaaralliseksi, jos katsoja ei huomaa koko asetelman olevan vinossa: jos todelliset vaihtoehdot ja vastavoimat eivät pääsekään lavalle. Onkin aiheellista kysyä, onko vaaleissa yhtään varteenotettavaa puoluetta, jonka visio tulevaisuudesta sopii yhteen miehityksen lopettamisen kanssa.

Edellisissä, huhtikuussa pidetyissä vaaleissa armeijan entinen komentaja ja keskustavasemmistolaisen liittouman tähti Benny Gantz onnistui saamaan sankarinviitan harteilleen ja kohoamaan Netanjahun vastavoimaksi. Mikään Benny Gantzin linjavedoissa ei kuitenkaan antanut aihetta ajatella, että päästessään valtaan Gantz, joka Gazan sodan yhteydessä kehui IDF:n pommittaneen osan Gazasta “takaisin kivikaudelle”, pyrkisi tosissaan miehityksen lopettamiseen. Netanjahun merkittävin poliittinen voitto onkin se, kuinka hänen ”vastavoimansa” pyrkivät ennemminkin jalostamaan kuin murskaamaan Netanjahun edustaman politiikan painopisteitä. Silti syyskuun vaaleissa tullaan taas kuulemaan vetoavia puheenvuoroja siitä, kuinka Netanjahun jälkeinen aika – vasemmistolaisempi aika – olisi myös rauhan aika.

Jonathan Kis-Levin graffiti liberaalissa Florentinen kaupunginosassa Tel Avivissa. Graffitissa palestiinalaisuuden symboli Hadala ja sionismin symboli Shurik halaavat – symboloiden vasemmistosionismin unelmaa (lähde: https://hiveminer.com/Tags/graffiti%2Ckislev)

Vasemmiston historiaa Israelissa

Näkemys siitä, että oikeiston korvaaminen valtavirtaan kuuluvilla vasemmistolaisilla tai keskustaliberaaleilla voimilla Knessetissä tarkoittaisi parempia mahdollisuuksia miehityksen lopettamiseen, on kuitenkin naiivi ja historiaton. Tämän toivon takana on usein puutteellinen ymmärrys Israelin vasemmiston valtavirran[1] historiasta. Vaikka Netanjahu on epäilemättä onnistunut opportunistisesti hyödyntämään Israelin juutalaisten kokemaa eksistentiaalista uhkaa ja ajamaan maan poliittisen kentän kokonaisuudessaan yhä oikeammalle, ei Israelin vasemmiston valtavirtakaan ole varsinaisesti mikään rauhanliike. Esimerkiksi maan ja työn kolonialistinen haltuunotto palestiinalaisilta – tavoitteenaan puhtaiden ”heprealaisten kollektiivien” luominen – alkoi Israelin itsenäisyyttä edeltävinä vuosikymmeninä juuri sionististisista sosialistisista utopioista[2].

Israelissa vallalla olevat Israelin juutalaisten sisäiset ja Israelin juutalaisten ja palestiinalaisten väliset etniset hierarkiat ovat olleet olennainen osa vasemmiston valtavirran maailmankuvaa[3]. Nämä hierarkiat ovat käytännössä mahdollistaneet aškenasijuutalaisista Lähi-idän ja Afrikan juutalaisiin kulkevan – ja palestiinalaisiin päättyvän – etnisen luokkarakenteen luomisen ja ylläpitämisen Israelissa. Myös ajatus Israelin valtiosta sekä modernina että pyhänä – Tooran luvatun historian lunastajana – on syvällä Israelin vasemmiston valtavirran perinteessä[4]. Reaalipolitiikan saralla ei sovi myöskään unohtaa, että lukuisat systemaattiset ihmisoikeusrikkomukset ja kansainvälisen lain vastaiset sotatoimet – vuoden 1948 etnisistä puhdistuksista vuoden 1967 laittomiin miehityksiin ja vuosien 2008–2009 laajamittaisiin siviilikuolemiin johtaneisiin Gazan pommituksiin – ovat tapahtuneet Israelissa vasemmistojohtajien aikana.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Israelin vasemmiston ja oikeiston välillä olisi merkittäviä eroja suhteessa Palestiinaan. Esimerkiksi oikeiston suhtautuminen siirtokuntiin ja Länsirannan liittämiseen Israeliin on vasemmistoa selvästi myönteisempi. Keskustavasemmistolaisen liittouman vaalivoitto epäilemättä vähentäisi myös avoimen rasistisia kannanottoja ja liennyttäisi vastakkainasettelua ennen kaikkea suhteessa Israelin palestiinalaiseen vähemmistöön. Lisäksi, niin Israelin vasemmiston kuin oikeistonkin sisällä on vaikuttanut – ja vaikuttaa yhä – myös todellisia rauhaa ajavia, usein marginaaleihin jääviä voimia.

Mizrahijuutalaisten rooli vasemmistossa

Yksi vasemmiston alhoa Israelissa selittävä tekijä on maan sisäinen etninen jako mizrahi- (eli taustaltaan sefardi- ja Lähi-idän juutalaisten) ja aškenasijuutalaisten (eli taustaltaan Euroopan juutalaisten) välillä, minkä voidaan nähdä olevan osittain vasemmiston oman politiikan tulosta. Israelin sisällä vasemmisto nähdään usein edistyksellisten aškenasijuutalaisten liikkeenä. Hyvin toimeentulevat, kaupunkien paremmilla alueilla asuvat aškenasijuutalaiset usein äänestävät ja johtavat vasemmistoa, kun taas mizrahi-taustaiset ovat 1970-luvulta lähtien vieraantuneet vasemmistosta ja asettuneet voimakkaammin Likudin ja muun oikeiston taakse[5]. Tämä huolimatta siitä, että myös Likud on vahvasti aškenasi-johtoinen liike.

Taustalla jakautumisessa on mizrahijuutalaisten pitkään jatkunut taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen syrjintä Israelin (ja vasemmiston) sisällä. Syrjintä, jonka käsitteleminen on Israelin vasemmiston sisällä yhä tabu. Seth Frantzmanin vuoden 2014 artikkelin mukaan Israelin valtioinstituutioiden rakentamista onkin ohjannut periaate, jonka tavoitteena on ollut saada Lähi-idän juutalaiset “unohtamaan taustansa” ja omaksumaan “sivistyneitä eurooppalaisia arvoja” (Frantzman 2014: 98). David Ben-Gurionin, pitkäaikaisen pääministerin sekä työväenpuolueen ja ”Israelin isän”, tiivistelmä Lähi-idän juutalaisista siirtolaisista tiivistää tämän mentaliteetin hyvin:

“(they) do not constitute a people, but a motley crowd, human dust lacking language, education, roots, tradition or national dreams . . . turning this human dust into a civilized independent nation with a vision . . . is no easy task” (Shapira 2012: 231).

Itsenäisyyden alun vasemmistojohtajat käsittivätkin itsensä demokratian ja eurooppalaisen sivistyksen perinteen kantajiksi – huolimatta siitä, että he tulivat usein sellaisista antisemitismin ja autoritaarisuuden kyllästämistä maista, kuten Saksa, Puola ja Venäjä. Mizrahi-aktivisti Tom Mehagerin mukaan Israelin vasemmisto (ja vasemmiston luomat institutionaaliset rakenteet) kantavat yhä tätä historiaa sisällään, eikä vasemmistolainen ”ylemmyyden tunne” ole kadonnut. On vaikea nähdä, että vasemmisto onnistuisi houkuttelemaan riittävästi mizrahi-kannattajia puolelleen, ellei se tunnusta mizrahien syrjintää.

Kuva Jemenin juutalaisten vastaanottoleiriltä vuodelta 1949. Jemenin juutalaiset ovat yksi ryhmistä, jotka historiallisesti ovat kohdanneet systemaattista rasismia Israelin vasemmistoeliitiltä. (Lähde: https://www.flickr.com/photos/government_press_office/8401103493)

Kohti toivoa

Poliittisen järjestelmän todelliset muutokset nousevat paitsi innostavasta ja toiveikkaasta tulevaisuuden kuvasta – myös syvästä historiallisten rakenteiden ymmärtämisestä. Historialle sokea toivo on vaarassa toistaa menneisyyttä, jota vastaan se kuvittelee taistelevansa.

Tällä hetkellä Israelin poliittisen järjestelmän valtavirrassa – vasemmalla sen enempää kuin oikeallakaan – ei ole liikehdintää, joka pyrkisi purkamaan ne kolonialistiset ja etniset hierarkiat, jotka ovat juurtuneet syvälle Israelin poliittiseen rakenteeseen. Näiden hierarkioiden kyseenalaistaminen ei näytä tällä hetkellä kuuluvan Israelin poliittisen teatterin ohjelmistoon. Vaikka Netanjahun jälkeinen aika – joka alkaa syksyllä 2019 tai joskus paljon myöhemmin – avaakin jälleen yhden ikkunan muutokselle, olisi vaarallista ajatella, että tuo muutos johtaisi mitenkään automaattisesti rauhan mahdollisuuksien lisääntymiseen.

 

[1] Viittaan tällä Israelin poliittisessa johdossa olleisiin vasemmistolaisiin hallituksiin ja niiden johtajiin (David Ben Gurionista Golda Meiriin ja Levi Eshkoliin sekä Shimon Peresistä Jitzhak Rabiniin ja Ehud Barakiin). Ks. myös liberaalisionismin kritiikki Y. Laor. 2008)

[2] Ns. ”Hepealaisen työn ja maan” periaate. Kuitenkin, myös paikallisväestön kanssa yhteiseloon pyrkiviä sosialistisia utopistisia yhteisöjä oli useita. Itsenäisyyden myötä valtaan kuitenkin pääsi enemminkin eksklusiivista kuin inklusiivista mallia edustava vasemmistosionismi.

[3] Maailmankuvasta ks. Piterberg 2008: 192–244. Vasemmistojohdon alla tehdyt etniset karkottamiset/puhdistukset ja valloitukset ovat olleet myös voimakaan kritiikin kohteena joissain vasemmistosionistisissa piireissä itsenäisyyden alusta lähtien. Esimerkiksi Mapam -puolueessa ja heidän lehdessään (Al ha-Mišmar) vuoden 1948 ”puhdistuksia” verrattiin suoraan Hitlerin ja natsien tekoihin (ks. Benny Morris 1990: 50–51).

[4] Israelin ensimmäinen presidentti ”valtion isä” Ben Gurion tuli tunnetuksi ”Toora-piireistään” joissa Vanhan Testamentin tekstejä – erityisesti Joosuan kirjaa – tulkittiin vahvistamaan Israelin ”myyttistä historiaa” ja oikeutta palestiinalaisten karkottamiseen (ks. Piterberg 2008: 192–244).

[5] Tämä jaottelu kuvaa yleistä trendiä – ei absoluuttista etnistä jakoa Israelin poliittisessa kentässä. Likudin äänestäjäkunnassa azhkenasien ja mizrahien osuus on itseasiassa suhteellisen tasan.  Oikeiston sisällä on myös muita. Uskonnollisista oikeistopuolueista United Torah Judaism on vahvasti aškenasi -painottunut kun taas Shas on Mizrahi-äänestäjien suosiossa. Toisaalta, vuoden 2019 vaaleissa sefardi-johtajat asettuivat United Torah puolueen taakse. Moni aškenasi myös äänestää Likudia, ja vasemmistolta löytyy merkittäviä mizrahi-edustajia. Silti, vuoden 2015 arvion mukaan vain noin 12 prosenttia vasemmistopuolue Meretzin kannattajista on mizraheja.

Lähteet osat 1 ja 2

Chetrit, S. S. (2000). Mizrahi politics in Israel: Between integration and alternative. Journal of Palestine Studies, 29(4), 51–65.

Critchley, S. (2019). Tragedy, The Greeks, and Us. New York: Pantheon Books.

Dana, T. (2015). The symbiosis between Palestinian ‘Fayyadism’and Israeli ‘economic peace’: the political economy of capitalist peace in the context of colonisation. Conflict, Security & Development, 15(5), 455–477.

Frantzman, S. J. (2014). “They Will Take the Country from Us”: Labor Zionism, the Origins and Legacy of the “Other” in Israeli Mass Media, and Hegemonic Narratives. Digest of Middle East Studies, 23(1), 156–189.

Haddad, T. (2016). Palestine Ltd.: Neoliberalism and Nationalism in the Occupied Territory. Bloomsbury Publishing.

Laor, Y. (2017). The myths of liberal Zionism. Verso Books.

Mladenov, N.(2019). Security Council Briefing 22.2019.

Morris, B. (1990). 1948 and After: Israel and the Palestinians. Oxford University Press, USA.

Piterberg, G. (2008). The returns of Zionism: Myths, politics and scholarship in Israel. London: Verso.

Quandt, W. B. (2005). Peace process: American diplomacy and the Arab-Israeli conflict since 1967 (3rd ed). Washington D.C.: Berkeley: Brookings Institution Press.

Shaath, N. Kirjoittajan suorittama haastattelu 6.4.2019.

Shapira, A. (2012). Israel: A history. Waltham, MA: Brandeis University Press.

Tarvainen, A. (2019).‘Palestiina ajautuu talouskriisiin ja Israel kasvattaa asemaansa Piilaakson lempilapsena. The Ulkopolitist.

Tekstiin upotetut medialähteet

https://www.al-monitor.com/pulse/originals/2019/04/israel-aryeh-deri-eli-yishai-shas-party-mizrahi-elections.html

https://www.haaretz.com/israel-news/listen-shell-shocked-netanyahu-snatches-do-over-election-from-jaws-of-victory-1.7314306

https://www.nytimes.com/2019/02/28/world/middleeast/benjamin-netanyahu-indictment.html

https://www.pbs.org/newshour/world/4-corruption-scandals-swirling-around-benjamin-netanyahu-explained

https://www.jpost.com/Israel-Elections/Rivlins-consultations-with-parties-chosen-for-Knesset-begins-watch-live-586890

https://www.haaretz.com/israel-news/ayelet-shaked-should-lead-israel-s-religious-zionist-camp-poll-shows-1.7341218

https://www.haaretz.com/middle-east-news/.premium-we-palestinians-say-to-trump-no-to-bahrain-bribes-and-never-ending-occupation-1.7279273

https://www.nytimes.com/2019/06/08/world/middleeast/israel-west-bank-david-friedman.html

https://www.independent.co.uk/news/world/middle-east/palestinians-jared-kushner-israel-peace-plan-gaza-strip-us-trump-netanyahu-a8941651.html

https://www.haaretz.com/us-news/.premium-trump-to-israel-get-your-act-together-over-messed-up-elections-1.7315929

https://www.bloomberg.com/opinion/articles/2019-05-30/trump-s-israeli-palestine-peace-farce-in-bahrain-just-got-sillier

https://www.timesofisrael.com/only-the-strong-survive-gantzs-new-campaign-videos-laud-his-idf-bona-fides/

https://www.jpost.com/Opinion/Orientalism-and-the-invention-of-an-Ashkenazi-identity-in-Israel-549308

https://972mag.com/behind-election-lurks-israels-ethnic-divide/104073/

https://972mag.com/why-mizrahis-dont-vote-for-the-left/101769/



Antti Tarvainen, 17 kesäkuuta 2019

, , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



1 Kommentti

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Kari Väistö, vastaa

    AnttiTarvaisen vaali- ja maailmanpolitiikkateatterista
    Tietämättömyys ja massahysterian ainekset sokeuttavat monelta tosiasialta. Tilannetta voisi hyvin kuvata sanalla populismi.
    Lähi-itä osiossa oli jälleen kirjoitus, johon on syypää Antti Tarvainen, ja jota ei voinut ymmärtää kansainvälisten päätösten valossa. Tavoite on jälleen maalata seinälle yksipuolinen kuva kyseisen alueen tapahtumista ja samalla pönkittää sitä asennetta, jonka alun perin ovat luoneet arabivaltiot ja jatkaneet palestiinalaisjärjestöt sekä johon on myös YK nykyisin liittynyt OIC:n ”opastuksella” välittämättä omasta peruskirjastaan.
    Tarvainen kokee Israelin vaalit teatteriksi, mutta miten mahtaa olla muiden maiden, vaikkapa Euroopan maiden, kohdalla.
    Entä sitten ns. palestiinalaisten kohdalla?
    Siellähän ei voi olla vaaleissa (?) edes teatteria, vaan voittaja on jo ennakolta päätetty jos nyt edes vaaliteatteria käydään.
    Onkin aiheellista kysyä, onko heidän ”vaaleissa” yhtään varteenotettavaa puoluetta, jonka visio tulevaisuudesta sopisi yhteen YK:n peruskirjan eri pykälien kanssa ja hylkäisi PLO:n ja Hamasin peruskirjojen tavoitteet, jotka eivät täytä yhtäkään kansainvälisen lain pykälää ja joista länsimaissa ollaan hiiren hiljaa vaikka kyseiset ”opukset” sotivat kaikkia kansainvälisiä säädöksiä vastaan ihmisoikeuksista lähtien.
    Miehitys-sanan käyttö ei perustu edes sanan varsinaisessa merkityksessä koko tilanteeseen jo kahdesta syystä.
    Ensinnäkin miehitys tarkoittaa että miehitys on toimenpide, jossa valtion armeija valloittaa toisen valtion alueen tai sen osan ja ottaa sen hallintaansa. Kun huomioidaan kansainvälinen päätös mandaattialueen jakamisesta, niin Jordanian laillinen raja on Jordanjoessa, kuten nykyäänkin, joten Jordanialla ei ollut mitään oikeutta valloittaa hyökkäyssodassaan Jordanjoen länsipuoleista osaa ja Itä-Jerusalemia eli todellinen miehittäjä sanan oikeassa merkityksessä oli Jordania. Tarvainen ”unohtaa” myös sen, että tuota miehitystä ei YK eikä Arabiliittokaan hyväksynyt. Kyse ei voi olla muusta kuin nykyisin toistettavasta mantrasta, jolla pyritään demonisoimaan keinolla millä hyvänsä juutalaisvaltio. Kummalista että 1948 – 1967 välisenä aikana Jordanian ollessa laiton miehittäjä eivät ns. palestiinalaiset heidän ollessa Jordanian kansalaisia vaatineet omaa valtiota Itä-Jerusalem pääkaupunkina, mutta sen ollessa laillisen hallitsijan eli Israelin hallussa halutaankin nyt perustaa palestiinalaisille valtio juutalaisten alueelle, vaikka mandaatin kaikki osapuolet huomioitiin aikaisemmin tehdyssä jakopäätöksessä.
    Eikä minkään muun mandaatin kohdalla, jota kansainvälisesti laadittiin, ole esiintynyt tällaista vääristelyä tai konflikteja valtiorajojen suhteen.
    Kun puhutaan vihreästä linjasta niin se ole mikään laillinen ja rauhansopimuksen (Jordania) mukainen sovittu valtioraja, vaan vuosien 1948-49:n armeijoiden välinen aselepolinja. On myös huomioitava, että tähän tilanteeseen liittyvän YK:n päätöslauselman 181 hylkäsivät arabivaltiot vaikka Israel olisi sen hyväksynyt sillä ehdolla, että toinen osapuoli myös hyväksyy sen. Mutta arabivaltiot hyökkäsivät vasta perustetun valtion kimppuun tarkoituksena hävittää se kansalaisineen. Tämän tuloksena syntynyt pakolaisongelma on arabivaltioiden itsensä aiheuttama ja näin myös on niiden vastuulla korjata tilanne omin kustannuksin, kuten Israel teki arabimaista paenneiden juutalaispakolaisten (n.850.000) suhteen joita Israeliin päätyi n.500.000. Tässä yhteydessä tulisi rehellisyyden nimissä ottaa esille se miten arabivaltiot kohtelevat aiheuttamaansa pakolaistilannetta, joka ei tarkoiteta ongelman hoitamista muuten kuin pitää heidät toisen luokan ihmisinä – ei kansalaisina pakolaisleireillä kasvattaen vihaa puolustautunutta juutalaisvaltiota kohtaan ja vääristäen koko tilannekuvan historiasta lähtien, johon media ja poliitikot herkästi ottavat osaa.
    Toiseksi Tarvaisella on ”kadoksissa” viimeisin ja voimassa oleva kansainvälinen päätös Palestiina-mandaatin jaosta juutalais- ja arabiosapuolille. Kyseinen päätös oli tehty Kansainliitossa v.1922 ja Kansainliiton päätökset, sopimukset ja oikeudet siirrettiin uudelle toimijalle YK:lle. Niihin kuuluivat myös Lähi-idän mandaattiasiakirjat, niistä mainitaan YK:n peruskirjassa mm. pykälissä 76, 77b, 79 ja 80.
    Myös Kansainvälinen Oikeusistuin määritteli kantansa aikaisemmin muodostettuihin mandaattialueisiin ja se vahvisti YK:n peruskirjan artiklan 80 tarkoituksen ja voimassaolon.
    Tarvaisen kokema Israelin ”laajentumispolitiikka” ei vastaa sitä mitä todella on alueen suhteen päätetty, jossa myös arabiosapuoli otettiin huomioon paljon paremmin kuin juutalaisosapuoli, sillä heille lohkaistiin juutalaisille tarkoitetusta alueesta 75%. Voisi hyvin todeta laajentumishalun olevan arabien hallussa.
    Edellä olevan seikat ovat niitä standardeja, jotka halutaan unohtaa käsiteltäessä Lähi-idän tilannetta ja tilalle on tuotu ihmisiä kosiskeleva ja arabeja, mukaan lukien ns. palestiinalaiset, toimintamalli, johon media on paljolti syypää, sillä heille Israelin ja juutalaiskansan osa merkitsee vain suuria myyviä otsikoita, ei muuta. Siinä eivät merkitse mitään brutaalit terroriteot juutalaisia kohtaan, eivät selkeät valheet juutalaishistoriasta ja heidän oikeuksistaan ja jokaisen konfliktin aloittajat eli muslimivaltiot ja ns. palestiinalaistahot saavat synninpäästön hiljaisuuden kuittauksella, vaikka he ovat selkeästi ilmoittaneet tavoitteen olevan vain ja ainoastaan saada haltuunsa koko nykyinen Israelin alue ja juutalaiset pois Lähi-idästä. Siinä on sitä demokratiaa, rauhan mahdollisuutta ja toisen oikeuksien tunnustamista!
    Mitä sitten tulee Oslo-sopimukseen, niin ensimmäiseksi Arafat hylkäsi sen puhuessaan omissa ”seuroissaan” ja Abbasin toimesta rikottiin sopimuksen sisältöä PA:n ottaessa yhteyttä kolmanteen toimijaan vastoin sopimukseen kirjattua pykälää. Eikä tosiasiassa koko sopimus ole ollut millään lailla tärkeä PLO:lle, vain julkisuus ja propaganda mielessä se sopi heille. Mutta tästä kaikesta etsitään syntipukkia Israelista vastoin kaikkea järjellistä ajattelua.
    Seuraavaa pykälää PA ei toteuttanut pienimmässäkään määrin; ”PA:n tulee lopettaa kaikki terroritoiminta, julistaa sitä harjoittavat järjestöt laittomiksi, takavarikoida heidän aseensa, ammustehtaansa ja vangita järjestöjen johtajat.” Päinvastoin, PA maksaa terroriteoista ja kasvattaa edelleen tulevaa sukupolvea vihaan ja väärään historian käsitykseen, sehän palvelee vain PA ja muiden järjestöjen yläluokan hyvinvoinnin jatkumista, myös kansainvälisten avustusten kera eli korruption avulla.
    Tarvainen esittää Gazankin kohdalla tapahtuneen laajamittaisia siviilikuolemia, mutta ”unohtaa” sopivasti Hamasin olleen se aloittava osapuoli siitäkin huolimatta, että Israel luovutti maata rauhaa vastaan eli koko Gazan kaistan ns. palestiinalaisille. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui, se ei merkitse tässä ”unohduksen suossa” mitään. Eikä Hamasin tunnustus käyttää siviilejä suojakilpinään tunnu merkitsevän mitään, ei myöskään medialle.
    Reaalipolitiikan saralla ei sovi unohtaa, että lukuisat systemaattiset ihmisoikeusrikkomukset ja kansainvälisen lain vastaiset sotatoimet – vuoden 1948-49 juutalaisten etnisinä puhdistuksina arabimaissa sekä vuodesta 1948 lähtien kaikki arabiosapuolen laittomat miehitykset ja sodat sekä laajamittaiset siviilien hyväksikäytöt niin suojakilpinä, uhrilampaina, alistettuina terrorijärjestön vaatimuksiin ovat tapahtuneet Israelin olemassaolon aikana tarkoituksena kääntää katse propagandan avulla oikeuksiaan puolustavaan juutalaisvaltioon, siitäkin huolimatta, että Israel on tarjonnut viisi kertaa luopuvansa alueista pysyvää rauhaa vastaan. Yksi sellainen tapahtui -67 sodan jälkeen, mutta tuloksena arabien taholta oli kolminkertainen EI. Siinä on sitä reaalipolitiikkaa kerrakseen.
    Katselin Tarvaisen aikaisempia kirjoituksien viitteitä, niin tulos ei voi olla muuta kuin tuo hänen muotoiltu esityksensä, sillä viitelainauksissa esiintyi sellaisia nimiä kuin MEMO, Reuters, Leila Farsakh, Al-Haq. Lienee yhtenä pohjana hänellä olleen aikaisemmat kirjoitukset esim. The Ulkopolitistissa ja Maaliman Kuvalehdessä esitetyt kirjoitukset, joiden tavoite selviää helposti niitä lukiessa.
    Näin ihmisten saama kuva alueen tapahtumista saa vain yhdensuuntaisen ja valmiiksi pureskellun kuvan, jonka ei pitäisi kuulua tieteen tai tutkielman tekijöihin.
    Sillä lopullinen rauha Israelin ja palestiinalaisten välillä ei ole koskaan sisältynyt arabiosapuolen tavoitteisiin. Ei vuosien 1948, 1967, 1973 sotien, eikä sen koommin Oslon, Madridin kuin minkään muunkaan nimen alla olleen rauhanneuvottelun lopullisena päämääränä. Israel ja USA ovat maanitelleet PA:ta neuvottelupöytään keinoilla lähes millä tahansa. Mutta turhaan. Mahmoud Abbas ei voi istua Netanyahun kanssa samaan neuvottelupöytään siitä yksinkertaisesta syystä että hän joutuisi PA:n presidentin (?) ominaisuudessa selittelemään medialle ja USA:lle miksi he eivät voi tunnustaa Israelin laillista oikeutta olla olemassa.

    Joskus tulee mieleen, mikä tarkoitus on kaikilla tällaisilla tutkimuksilla tai ns. esityksillä, jotka eivät pureudu tarkkaan ja puolueettomasti asioiden syihin, vaan tuovat pääasiassa esille mieltymyksiä ja yhdensuuntaisia kuvia tilanteesta. Onko niissä kyse apurahoista vai sitoutumisista sokeasti johonkin yhteen suuntaan vai sitoutumisesta yleiseen luotuun mielikuvaan vai mistä, sen saa jokainen käsittää miten haluaa, mutta ilman rehellistä asennoitumista totuus on ensimmäinen häviäjä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *