Israelin jännittävät vaalit: Miten käy Netanyahun?

Israel käy vaaleihin 9.4. jännittävissä tunnelmissa. Jännitys johtuu siitä, että pääministerinä yhtäjaksoisesti vuodesta 2009 toimineen ja kaiken kaikkiaan neljästi pääministeriksi valitun Benjamin ”Bibi” Netanyahun asema on yllättäen uhattuna. Vaalivoiton myötä hänestä tulisi jo tänä vuonna maan historian pitkäaikaisin pääministeri. Jännitystä lisää myös se, että Netanyahua uhkaa korruptio-oikeudenkäynti. Mahdollinen syyte voi tarkoittaa sitä, että vaalivoitosta huolimatta hän joutuisi siirtymään syrjään viimeistään ensi vuoden alussa.

Haukkojen taistelu

Mielipidetiedusteluissa Netanyahun Likud (”liittoutuma”) -puolue on lähes tasoissa entisen armeijan esikuntapäällikön Benny Gantzin ja Yair Lapidin perustaman uuden Kahol Lavan (”sinivalkoinen”) -vaaliliiton kanssa. Sinivalkoisessa ryhmittymässä on mukana omalla puolueellaan toinenkin entinen kenraali Moshe Ya’alon. Israelin vaaleihin osallistuvat vaaliliitot ovat varsin usein johtajiensa ympärille syntyneitä löysiä liittoja, joilla ei ole selvää ideologista pohjaa. Juuri tällainen on useasta puolueesta muodostuva Kahol Lavan. Sen voima on siinä, että Gantzilla ja hänen ympärilleen kerääntyneillä muilla entisillä kenraaleilla on huomattava uskottavuus turvallisuushaukkoina. Netanyahu ei enää olekaan ainoa, jonka uskotaan takaavan Israelin turvallisuuden.

Israelin vaalit voittaa yleensä se, jonka uskotaan olevan kaikkein ”kovin”. Juuri siksi maan poliittisessa historiassa on niin paljon entisiä sotilaskomentajia, kuten pääministeriksi nousseet Ariel Sharon, Yitshaq Rabin tai Ehud Barak. Esimerkiksi länsimaissa laajalti arvostettu Shimon Peres ei koskaan voittanut vaaleja eikä noussut pääministeriksi, koska hänen miellettiin olevan liian heikko takaamaan Israelin kansallisen turvallisuuden. Kampanjassaan Gantz on näkyvästi ottanut kunnian tuhansien ”terroristien” surmaamisesta Gazan konfliktien yhteydessä, jolloin hän toimi armeijan johtotehtävissä.  Vuosikymmenen ajan Netanyahu on ollut Israelissa ”herra turvallisuus”, vaikka hän on aina ollut pikemminkin varovainen poliitikko eikä kovin halukas sotilaallisiin riskeihin. Netanyahu on aina esiintynyt nimenomaan terrorismin asiantuntijana, ja Iranin vaaran korostamisesta on tullut Netanyahun tavaramerkki.

Kansainvälinen tuki Netanyahulle

Toinen Netanyahun valtti, jota hän pyrkii voimakkaasti käyttämään hyväkseen, on kansainvälinen kokemus. Netanyahu esiintyy perustellusti kansainvälisen politiikan ykkössarjalaisena, joka pelaa eri liigassa kuin hänen kotimaiset kilpakumppaninsa, kuten hän vaalimainoksissaankin korostaa. Tähän kansainväliseen rooliin kuuluu myös de facto varsin läheiset välit useiden niin sanottujen maltillisten arabivaltioiden, kuten Saudi-Arabian, Egyptin ja Arabiemiraattien, johdon kanssa. Hän on myös saanut huomattavaa ulkopuolista tukea kampanjalleen. Presidentti Trumpin ja hänen lähipiirinsä poikkeukselliset läheiset suhteet Netanyahun kanssa ovat hyvin tiedossa. Vaalien alla Trump tarjosi tukeaan Netanyahulle muuttaen taas kerran Yhdysvaltojen Palestiina-politiikan perinteitä tunnustamalla Israelin oikeuden miehitetyn Golanin hallintaan. Luonnollisesti tämä tapahtui Netanyahun ollessa läsnä Valkoisessa talossa, jotta näkyvyys olisi mahdollisimman suuri.

Trumpin lisäksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on tukenut Netanyahua näyttävästi. Libanonin sodassa 1980-luvun alussa kuolleen israelilaisen sotilaan jäännökset palautettiin Venäjän merkittävällä myötävaikutuksella Israeliin vain viikkoa ennen vaaleja. Tällaisella on iso merkitys Israelissa. Netanyahu esiintyi näyttävästi yhteisessä lehdistötilaisuudessa Moskovassa. Muutenkin Putinin ja Netanyahun välit ovat Syyriaan liittyvistä erimielisyyksistä huolimatta varsin hyvät, millä on merkitystä myös Israelin suuren venäläistaustaisen väestön keskuudessa. Myös Brasilian uusi presidentti Jair Bolzonaro, joka on poliittisesti Netanyahun ja Trumpin hengenheimolainen, vieraili Jerusalemissa sopivasti vaalien alla.

Populistinen kampanja ja epäilyttävät arabikansalaiset

Vuosien kuluessa Netanyahu on siirtynyt avoimemmin oikealle, ja samalla populistinen retoriikka on vahvistunut. Osin tämä on tietysti heijastumaa oikeistonationalismin vahvistumisesta Israelissa ylipäänsäkin ja myös globaaleista populistisista tuulista. Tällä kertaa Netanyahu on jopa liittoutunut äärioikeiston kanssa, mitä aikaisemmin on pidetty sopimattomana israelilaisessa politiikassa. Tämä on saanut osakseen paljon arvostelua myös Yhdysvaltojen juutalaisten keskuudessa. Näkyvä elementti populistisesta nationalismista Netanyahun kampanjassa on se, että hän on monin tavoin asettanut kyseenalaiseksi Israelin palestiinalaisväestön luotettavuuden ja aseman legitiimeinä kansalaisina. Ensinnäkin hän on painokkaasti korostanut sitä, että Israel on vain juutalaisen kansan valtio eikä kaikkien kansalaistensa valtio. Israelin arabeilla on hänen mukaansa jo 22 valtiota [viittaus Arabiliiton jäsenvaltioihin], eivätkä he tarvitse yhtä lisää.  Toisin kuin Netanyahu, Gantz on pitänyt viime kesänä hyväksyttyä kiisteltyä kansallisvaltiolakia osin ongelmallisena. Israelia juutalaisen kansan valtiona painottavan lain olisi hänen mukaansa pitänyt samalla alleviivata myös vähemmistöjen oikeuksia.

Edellisissä vuoden 2015 parlamenttivaaleissa Netanyahu kannusti kannattajiaan äänestämään pelottelemalla, että ”arabilaumat”, joita vasemmistolaiset tuovat paikalle busseilla, tulevat äänestämään. Tällä kertaa Netanyahun retoriikka on korostanut sitä, että Kahol Lavan -vaaliliiton äänestäminen tarkoittaisi todellisuudessa arabien äänestämistä. Kampanjan yksi slogan kuuluu ”Lopulta se on joko Bibi tai Tibi”. Tibi viittaa tunnettuun arabipoliitikkoon Ahmad Tibiin. Sloganin tarkoituksena on sanoa, että Gantzin äänestäminen johtaisi hallitukseen, joka olisi riippuvainen palestiinalaisista tai johon jopa kuuluisi palestiinalaisia. Tämä on esimerkki Gantzin edustaman ”vasemmiston heikkoudesta” verrattuna Likudin ”vahvuuteen”. Israelin politiikassa on pitkä perinne siinä, että arabikansalaisten asema legitiiminä poliittisena voimana kyseenalaistetaan. Oslon II sopimus hyväksyttiin syksyllä 1995 Israelin parlamentissa pienimmällä mahdollisella erolla. Tuolloin oikeisto syytti avoimesti, että tulos ei ollut moraalisesti oikeutettu, sillä siltä puuttui Knessetissä ”juutalainen enemmistö”.

Netanyahun julistuksessa kuuluvat myös muiden maiden populistien tutut teemat: hänen vastaisensa syytökset ovat osa vasemmiston salaliittoa, ja oikeusjärjestelmä on muutenkin liberaalien käsissä. Suurin poliittinen muutos Netanyhaun pitkän kauden aikana lienee se, että hyökkäykset valtion keskeisiä instituutioita, kuten korkeinta oikeutta kohtaan ovat lisääntyneet selvästi.

Mitä vaalien jälkeen?

Netanyahu on selvästi huolissaan tilanteesta ja siksi hän lupasi vain muutama päivä ennen vaaleja, että voittaessaan vaalit hän aloittaisi Länsirannan liittämisen osaksi Israelia. Vaikka Kahol Lavan saisikin enemmän ääniä kuin Likud, Likudilla on todennäköisesti paremmat mahdollisuudet saada kasaan enemmistöhallitus. Mikäli Netanyahusta tulee jälleen pääministeri, mahdollisesti edessä oleva korruptio-oikeudenkäynti on oma ongelmansa. Netanyahu tavoittelee koalitiota, joka mahdollistaisi hänen pysymisensä vallassa ja voisi tuoda myös syytesuojan.  Toinen edessä oleva suuri kysymys on Trumpin Palestiinan konfliktia koskeva ”suuri diili”, joka toistaiseksi on saanut odottaa Israelin vaaleja.

Konfliktin ratkaisun kannalta Gantzin keskustalaisen koalition voitto ei luultavasti merkitsisi suurta muutosta, sillä käytännön erot ovat ainakin vaalikampanjassa olleet pieniä. Kumpikaan vaalin todennäköisistä voittajista ei tarjoa realistista toivoa miehityksen lopettamisesta. Israelin sisällä saattaisi sen sijaan korostua ainakin jossain määrin liberaalimpi ja pluralistisempi ilmapiiri jyrkän oikeistonationalismin sijaan. Myös sosiaalisten kysymysten kuten terveydenhuollon ongelmat saisivat suuremman painoarvon.

Ensimmäisen kerran vuonna 1996 pääministeriksi nousseesta Netanyahusta on tullut erottamaton osa Israelin politiikkaa. Samalla hän on noussut yhdeksi keskeiseksi esimerkiksi oikeistopopulistien kansainvälisestä voittokulusta. Siksi ulkopuolistenkin kannalta suurin kysymys vaaleissa on Netanyahun kohtalo.

Artikkelikuvassa Likudin vaalimainos: ”Vahva Likud – vahva Israel”



Hannu Juusola, 9 huhtikuuta 2019

, , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



2 kommenttia

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Johannes, vastaa

    Wikipedian mukaan Shimon Peresin johtama ”alignement” voitti vaalit vuonna 1984 ja toimi sen jälkeen pääministerinä.

  2. Kari Väistö, vastaa

    ”Vaalien alla Trump tarjosi tukeaan Netanyahulle muuttaen taas kerran Yhdysvaltojen Palestiina-politiikan perinteitä tunnustamalla Israelin oikeuden miehitetyn Golanin hallintaan.”

    Tätä miehitysmantraa jaksetaan esittää ymmärtämättä tai haluamatta ymmärtää mitä se todellisuudessa tarkoittaa. Paremminkin on kyse joko yleisestä mielipiteestä, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisten ja legitiimipäätösten kanssa tai sitten poliittisesti värittyneiden tahojen virtausten seuraamisesta.
    Syyria on osoittanut, että ennen vuotta 1967, että he olivat vastuuttomia ja kehittymättömiä Golanin ylängön haltijoita (miehittäjiä). Sittemmin he ovat osoittaneet, että heidän toimintansa on ollut epäpätevän psykopaattista.
    Ennen mandaattiaikaa, siis turkkilaishallinnon aikana, koko tuo Levantin alue tunnettiin nimellä Syyria-Palestiina, ei itsenäisenä valtiona vaan eräänä osana laajaa ottomaanista imperiumia. Vasta I.maailmansodan jälkeen alueet jaettiin mandaatteihin, jolloin Syyria jäi Ranskan alaisuuteen, edelleen ilman mitään itsenäisyyttä. Toisen maailmansodan päätyttyä ja ranskalaisten poistuttua alueelta v. 1946, sekä Syyria että Libanon itsenäistyivät, aikana jolloin osa Golanista oli vielä brittiläistä mandaattialuetta, kuten silloinen Palestiinakin. Britit lähtivät mandaattialueeltaan 14.5 1948 ja Israel julistautui itsenäiseksi.
    Siihen sisältyi strategisesti tärkein osa Golania, vyöhyke joka olisi taannut sekä Genesaretin järven, että sen alkulähteiden hallinnan Israelille. Arabivaltiot eivät kuitenkaan hyväksyneet jakopäätöstä, vaikka Israel sen hyväksyikin ehdolla että toinen osapuoli myös hyväksyy sen, ja seuraavana päivänä kaikki viisi Israelin naapurivaltiota hyökkäsivät maahan tarkoituksenaan tuhota juutalaiset viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Israel kieltäytyi häviämästä, kuten tiedämme, mutta sodan seurauksen Syyria miehitti koko Golanin, vaikka se ei sisältynyt kokonaisuudessaan sille v.1946 osoitettuun entiseen Ranskan mandaattialueeseen.
    Israel oli tarjonnut kahdesti Syyrialle Golanin ylänköä vastineeksi rauhansopimuksesta.
    Se kieltäytyi tarjouksista.
    Kansainliiton päätös on selkeä liittyen v.1922:n päätökseen ja sen mukaan Golan on juutalaisille tarkoitetun alueen sisäpuolella. Brittien ja ranskalaisten kesken tehty valvontasopimus Golanista, ei hallintosopimus, ei ole kansainvälistä lainsäädäntöä.

    ”Näkyvä elementti populistisesta nationalismista Netanyahun kampanjassa on se, että hän on monin tavoin asettanut kyseenalaiseksi Israelin palestiinalaisväestön luotettavuuden ja aseman legitiimeinä kansalaisina.”

    Voidaanko ns. palestiinalaisiin luottaa kaiken PLO:n olemassaolon ja tarkoituksen (Palestinian Charter) jälkeen ja heidän jatkuvien terrori-iskujen, sopimusten rikkomisten, lausuntojen, uskonnollisen johdon vaikutuksesta, lasten väkivaltaan kasvatuksen – joka on tuleva sukupolvi vastaamaan heidän tavoitteistaan, historian väärentämisen ja suorista neuvotteluista kieltäytymisen jälkeen, tuskinpa kenellekään tulee tässä tilanteessa luottavainen mieli heidän ajatusten ailahteluihin.

    ”Israelia juutalaisen kansan valtiona painottavan lain olisi hänen mukaansa pitänyt samalla alleviivata myös vähemmistöjen oikeuksia.”

    Eräs lainopillinen neuvonantaja otti uuteen lakiin kantaa Brysselissä Euroopan parlamentissa elokuun lopulla kuvatussa tv-ohjelmassa:
    Lakialoitteessa ei ole mitään lainopillisesti kiistanalaista. Se yksinkertaisesti sisällyttää tiettyjä kansainvälisessä laissa hyväksyttyjä käytäntöjä ja näkemyksiä Israelin omaan lainsäädäntöön.
    Uusi laki ei esitä mitään, mikä ei olisi sisältynyt tai mihin ei olisi viitattu jo Israelin itsenäisyysjulistuksessa (1948) ja nykyisissä israelilaisissa laeissa. Juutalaisten kansallisvaltiolaki heijastaa yksinkertaisesti sitä, että Israelin valtio on juutalaiskansalle jo annetun itsemääräämisoikeuden toteutuma. Tietyllä tavalla uusi laki vain toistaa ne perusperiaatteet, jotka kansainvälinen yhteisö omaksui ja hyväksyi Palestiinan mandaatissa 1922 ja YK:n jakosuunnitelmassa 1947.
    Uudessa juutalaisten kansallisvaltiolaissa ei selväsanaisesti puhuta vähemmistöjen oikeuksista, ja olisi ollut poliittisesti tarkkanäköisempää ainakin mainita ne, koska asia on niin herkkä. Uusi laki ei millään tavalla rajoita Israelin vähemmistöryhmien oikeuksia tai puutu niihin. Näihin ryhmiin kuuluvat arabit, muslimit, druusit ja kristityt.

    ”Oslon II sopimus hyväksyttiin syksyllä 1995 Israelin parlamentissa pienimmällä mahdollisella erolla. Tuolloin oikeisto syytti avoimesti, että tulos ei ollut moraalisesti oikeutettu, sillä siltä puuttui Knessetissä ”juutalainen enemmistö”.”

    Tästä Oslon II sopimuksesta edelleen painostetaan ja syytetään vain Israelia, vaikka todellisuudessa PA on sanoutunut irti sopimuksesta Abbasin suulla (Vapautusjärjestön keskuskomitea äänesti 29.10.2018), eikä sopimus voi olla voimassa siksi, että palestiinalaiset haluavat oman valtionsa ilman että tarvitsisi neuvotella Israelin kanssa. Se mitä he ovat aikanaan itse sopineet ja allekirjoittaneet, sillä ei ole merkitystä, Oslo II vuodelta 1995 määrittelee selkeästi sen liikkumavaran johon myös Israel vetoaa ja jota se on noudattanut. Mitään yksipuolisia liikkeitä ei kumpikaan tee, kaiken täytyy tapahtua sopimusteitse. Mahmoud Abbas on toistuvasti rikkonut mm kyseistä Oslo II sopimusta ja sen pykälää 31/7, joten sitä ei siis tarvitse toisenkaan osapuolen enää noudattaa, Israelin tulee siihen kylläkin vedota ja osoittaa rikkomukset sitä kohtaan.
    Mahmud Abbas ei ole ainoastaan toistuvasti vakuuttanut pitävänsä kiinni Arafatin väkivaltaisesta ja tuhoavasta perinnöstä, vaan on tehnyt täysin selväksi, ettei hänellä ole aikomustakaan riisua aseista palestiinalaisia aseellisia joukkioita kuten Oslon sopimukset ja Tiekartta vaativat.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *