Iranilaiset surevat Shajarianin haudalla

Iranin Musiikin ja runouden viraston sensuroima suuri taiteilija Mohammad Reza Shajarian

8.10.2020 kuollut laulaja Mohammad Reza Shajarian oli Iranin vaikutusvaltaisimpia taiteilijoita. Hänen kuolemaansa muistivat niin presidentti kuin ulkoministerikin, vaikka juuri valtion musiikkia valvova koneisto oli vaientanut hänen äänensä viimeisen kymmenen vuoden ajan.  Shajarianin kuusi vuosikymmentä kestänyt ura oli ankaraa tasapainottelua tiukan sensuurin kulttuurikentässä. Hän onnistui kuitenkin onnistuneesti yhdistämään persialaisen taidemusiikin yhteiskunnalliseen protestiin ja saavutti siten valtaisan kansansuosion.

Koraanin resitoinnista vallankumoukseen

Shajarian syntyi Mashadissa vuonna 1940. Hän oppi isältään Koraanin resitoinnin taiteen, mutta halusi luoda uran laulajana. Hän muutti 60-luvulla Teheraniin, missä hän sai tilaisuuden laulaa valtiollisella radiokanavalla. Tämä oli aloitteleville muusikoille tärkein keino saada näkyvyyttä. Shajarian huomattiin, ja 1970-luvulla hän jo esiintyi päätähtenä arvovaltaisilla Shirazin taidefestivaaleilla (Jashn-e honar-e Shiraz).

Shajarian tunnettiin taidemusiikin saz o avaz -osion mestarina. Saz o avaz tarkoittaa soitinta ja ääntä, ja se viittaa kappaleisiin, joissa laulaja improvisoi runotekstiä ja instrumentalisti soittaa kommentteja säkeiden lomaan. Saz o avaz on haastava esitettävä, sillä laulaja on sen pelkistetyssä äänimaisemassa pelkän äänensä ja runotekstin varassa. Shajarian kykeni tuomaan runotekstin vivahteet esiin niin, että yleisölle avautui uusia merkityksiä tutuistakin runoista. Shajarianin laulujen teksteistä muodostuikin keskeinen keino ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Syyskuussa 1978 Shajarian erosi valtiollisen radion palveluksesta protestina sille, että hallituksen joukot olivat ampuneet shaahia vastustavia mielenosoittajia. Hän liittyi Chavosh-nimiseen taidekollektiiviin, jota johtivat runoilija Hushang Ebtehaj ja tar-virtuoosi Mohammad Reza Lotfi. Kollektiivi alkoi levyttää lauluja, joiden tekstit olivat avoimen vallankumouksellisia. Tuolloin syntyivät laulut Yön kulkija (Shabnavard), Iran, oi toivon asumus (Iran, ey sara-ye ommid) sekä kuuluisimpana Liity joukkoomme, rakas ystävä (Hamrah show aziz):

Liity joukkoomme, rakas ystävä, älä jää yksin kipusi kanssa.
Tämä jakamamme kipu ei koskaan parane,
jos jatkamme erillämme.
Elämän vastoinkäymiset eivät koskaan helpota,
jos emme käy yhdessä taisteluun.

Nämä laulut levisivät Lotfin kellarissa äänitettyjen kasettien kautta. Kasettikulttuuri, kuten etnomusikologi Peter Manuel on ilmiötä nimittänyt, demokratisoi äänitteiden tuottamisen, sillä siihen ei tarvittu monimutkaista teknologiaa toisin kuin LP-levyihin, joiden tuotanto oli monikansallisten levy-yhtiöiden käsissä. Kasettikulttuuri vaikutti muutenkin Iranin vallankumoukseen, sillä Ayatollah Khomeinin maanpaossa pitämät puheet löysivät tiensä Iraniin nimenomaan salakuljetetuilla kaseteilla.

Vallankumous tähtäsi alun perin Iranin demokratisoimiseen ja riippumattomuuteen Yhdysvaltojen ohjauksesta, ja se nauttikin laajaa kannatusta niin nationalistien kuin vasemmistolaistenkin keskuudessa. Khomeinin islamilainen juonne oli vain yksi vallankumouksellisista ryhmittymistä, mutta lopulta se korjasi vallankumouksen hedelmät ja saneli, millainen vallankumouksen jälkeisestä Iranista tulisi. Shajarian vältti myöhemmin nimittämästä itseään ”vallankumoukselliseksi” (enqelabi), vaikka Chavosh-kollektiivin lauluille on vaikea keksiä kuvaavampaa adjektiivia. Nahid Siamdoust esittää kirjassaan Soundtrack of the Revolution: The Politics of Music in Iran (2017), että syynä oli Shajarianin (ja monen muun iranilaisen) pettyminen vallankumouksen jälkeiseen todellisuuteen sekä se, että islamilainen tasavalta oli ominut sanan itselleen.

Islamilainen vallankumous oli myös kulttuurinen projekti, joka tähtäsi yhteiskunnan ja kulttuurin islamisoimiseen kaikilla tasoilla. Tämä tarkoitti myös länsimaiseksi mielletyn popmusiikin, naislaulajien sooloesitysten, nopeiden rytmien ja 6/8-tahtilajin kieltämistä moraalittomaan käytökseen yllyttävinä. Vaikka Khomeini ei kategorisesti kieltänytkään musiikkia, muuttui sen tekeminen vallankumouksen jälkeen hankalaksi.

Poptähdet kuten Sattar, Dariush, Hayedeh ja Googoosh lähtivät maanpakoon ja asettuivat Los Angelesiin, mistä heidän laulunsa löysivät Iraniin salakuljetetuilla kaseteilla (ja myöhemmin verkossa) tiensä Iraniin. Taidemusiikki ei joutunut yhtä pahoin tulilinjalle, mutta Chavosh joutui lopettamaan toimintansa, ja Shajarian keskittyi opettamaan musiikkia uudelle sukupolvelle.

1980-lukua leimasi sota Irakin kanssa. Julkista keskustelua hallitsi kuolema ja marttyyrius sekä yritys selviytyä pitkittyneestä konfliktista. Musiikki katosi julkisesta tilasta, ja musiikkielämä alkoi hiljalleen elpyä vasta 1990-luvulla.

Aamunkoiton linnun varovainen optimismi

Kuten musiikkia vallankumouksen jälkeisessä Iranissa tutkinut Nahid Siamdoust kirjoittaa, musiikkia valvova valtion koneisto muotoutui 1990-luvulla. Iranissa tärkein musiikkia valvova taho on Musiikin ja runouden virasto (Daftar-e musiqi o she’r), joka toimii Kulttuurin ja islamilaisen opastuksen ministeriön (Vezarat-e farhang o ershad-e eslami) alaisuudessa. Jokainen konsertti ja levytys sekä äänitysstudion rakentaminen vaati tämän viraston luvan. Viraston tekemien linjausten tiukkuus on riippunut paljolti sen johtajasta. 1990-luvulla alettiin taas tehdä popmusiikkia. Rock ja räp saivat tilaa 2000-luvulla. Toisaalta monilta artisteilta on lupaavan alun jälkeen evätty lupa esiintyä tai levyttää. Heihin kuuluvat esimerkiksi Hafezin runoja rock-musiikkiin sovittanut yhtye O-Hum, räppäri Hichkas ja kokeellisesta tyylistään tunnettu Mohsen Namjoo. Heidän musiikkiinsa pääsee käsiksi edelleen verkossa, mutta levytys- ja keikkailumahdollisuuksien puuttuminen teki ammattilaisuran luomisen Iranissa mahdottomaksi.

Shajarian jatkoi uraansa 1990-luvulla menestyksekkäästi. Hän ei kuitenkaan luopunut kantaaottavista teksteistä, vaikka ne olivatkin nyt vähemmän suoraviivaisia. Vallan vaihdellessa konservatiivisen ja reformistisen ryhmittymän välillä Shajarian lauloi Hafezin klassisia runoja, jotka yleisö osasi tulkita kommenteiksi poliittiseen tilanteeseen. Näitä olivat En näe missään ystävyyttä; mitä on tapahtunut ystäville? (Yari andar kas nemi binam yaran ra che shod) ja Suloääninen lintu (Morgh-e khoshkhan).

Tunnetuin aikakauden lauluista oli Aamunkoiton lintu (Morgh-e sahar). Shajarian lauloi tämän laulun konserttiensa lopuksi yleisön yhtyessä lauluun liikuttuneena. Laulu juontaa juurensa 1920-luvulle, jolloin intellektuellit toivoivat, että vallan kaapannut Reza Pahlavi tekisi Iranista modernin tasavallan Turkin esimerkkiä noudattaen. Hän kuitenkin kruunautti itsensä shaahiksi. Malik osh-Sho’ara Bahar kirjoitti protestiksi runon, jossa häkkiin suljettua lintua kehotetaan käymään vastarintaan:

Aamunkoiton lintu, aloita laulusi, 
tee haavani jälleen tuoreeksi!
Kipinöivällä huokauksella
riko häkkisi ja käännä se ylösalaisin!
Sidottusiipinen satakieli, tule esiin häkin nurkasta
ja laula laulu ihmiskunnan vapaudesta.

Laske aseesi maahan – kun protesti on liikaa

Konservatiivi Mahmoud Ahmadinejad valittiin kesäkuussa 2009 uudelleen presidentiksi vaaleissa, joiden tulosta monet pitivät peukaloituna. Tämä johti suurimpiin mielensoituksiin sitten vuosien 1978–9. Mielenosoittajat ottivat tunnusvärikseen vihreän, ja liikehdintä tunnetaan ”vihreänä liikkeenä” (jonbesh-e sabz). Shajarian antoi avoimesti tukensa tälle liikkeelle. Kun Ahmadinejad kutsui mielenosoittajia moskaksi ja roskaksi (khas o khashak), Shajarian kertoi BBC:n persiankielisellä kanavalla olevansa moskan ja roskan ääni. Hän kielsi laulujensa esittämisen valtion radio- ja televisiokanavilla, koska ne eivät hänen mukaansa kuuluneet nykyiselle hallinnolle. Sen sijaan hän julkaisi laulun Tulen kieli (Zaban-e atash). Siitä tuli protestien tunnussävelmä, ja monet YouTubesta löytyvät versiot on kuvitettu poliisin väkivallalla mielenosoittajia kohtaan:

Laske aseesi maahan,
sillä olen kyllästynyt katsomaan tätä järjetöntä verenvuodatusta.
[…]
Raudan ja tulen kieli on vihan ja verenvuodatuksen kieltä,
silmittömän raivon kieltä.
Tule ja istu alas, puhu ja kuuntele –
ehkä ihmisyyden loiste löytää tiensä sydämeesi.

Shajarian oli henkilö, jota kuunneltiin. Lisäksi hän oli ilmaissut mielipiteensä ulkomaisella kanavalla. Niinpä Shajarianin musiikki suljettiin pois julkisilta areenoilta. Hän ei enää koskaan konsertoinut Iranissa, näkynyt televisiossa tai kuulunut radiossa. Hänen resitoimaansa Rabbana-rukousta, joka oli vuodesta 1979 lähtien soitettu televisiossa ja radiossa ramadan-paaston rikkomisen aikaan, ei enää kuultu. Hän sai Iranissa levytysluvan enää yhdelle levylle.

Konservatiivien äänenkannattajat, sanomalehti Kayhan etunenässä, leimasivat Shajarianin maanpetturiksi, islamilaisen vallankumouksen vastustajaksi ja löyhämoraaliseksi viihdyttäjäksi (motreb).

Shajarianin suosio oli kuitenkin vankkumaton ja monien mielissä vain vahvistunut vuoden 2009 tapahtumien jälkeen. Hän itse suhtautui tilanteeseen tyynesti, vaikka etenkin esiintymiskielto kotimaassa Iranissa oli hänelle suuri tragedia.

Iran reagoi mestarin kuolemaan

Shajarian menehtyi 8.10. Teheranissa. Hänen hautajaisrukouksensa luettiin Teheranin kuuluisalla Behesht-e Zahra -hautausmaalla, ja siihen otti osaa myös kulttuuriministeri Ali Jannati. Viimeisen leposijan Shajarian sai Shahnamen kirjoittajan Ferdowsin mausoleumista syntymäkaupunkinsa Mashadin läheltä.

Median ja valtion edustajien reaktiot Shajarianin kuolemaan vaihtelivat suuresti. Ne piirtävät poliittisten ryhmittymien erot selkeästi esiin. Konservatiivien Kayhan kuittasi asian toteamalla, että ”iranilainen perinnelaulaja” oli kuollut ja haudattu. Sanoma oli, että Shajarian ei ollut yhtään sen enempää.

Valtion yleisradioyhtiö IRIB taas ylisti Shajariania Unescon johtajan Audrey Azoulayn sanoin ”iranilaisen perinteisen musiikin ikuiseksi perinnöksi”, vaikka hänet olikin pidetty poissa radiosta ja televisiosta viimeiset kymmenen vuotta.

Presidentti Hassan Rouhani ylisti Shajariania ”johtavaksi taiteelliseksi vaikuttajaksi” ja ”Rabbanan laulajaksi”, jonka Iranin kansa muistaisi. Ulkoministeri Javad Zarif ylisti hänen taidettaan, joka oli ollut iranilaisten seurana kaikissa hetkissä.

Ainut viittaus vuoden 2009 tapahtumiin löytyi Tehran Timesin, islamilaisen vallankumouksen englanninkielisen pää-äänenkannattajan, sivuilta. Lehden mukaan Shajarian ei vastustanut islamilaista vallankumousta (toisin kuin konservatiivit olivat väittäneet) vaan ainoastaan Ahmadinejadia.

Oliko tässä kaikessa kyse postuumista kunnianpalautuksesta? Pikemminkin vaikuttaa siltä, että reformistipoliitikot halusivat toisaalta näpäyttää konservatiiveja ja toisaalta päästä osallisiksi siitä suosiosta, jota Shajarian oli nauttinut – suosiosta, joka luultavasti oli suurempi kuin yhdenkään poliitikon.

Se, kenelle Shajarian todellisuudessa kuului, nähtiin hänen kuolinyönään. Koronaviruksesta johtuvia kokoontumisrajoituksia uhmaten tuhansia ihmisiä kokoontui maskit kasvoillaan Jam-sairaalan eteen suremaan edesmennyttä mestaria. Tämän he tekivät laulamalla. Mukana oli Chavosh-kollektiivin lauluja, mutta useimmin heidän huuliltaan nousi Aamunkoiton lintu. Sata vuotta kirjoittamisensa jälkeen se on edelleen toivon tunnussävelmä – toivon, joka elää sisäisten jännitteiden sekä koronaviruksen ja USA:n pakotteiden moukaroimassa maassa.



Mikko Viitamäki, 2 marraskuuta 2020

, , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *