Gazan mielenilmaukset nousevat pakolaisyhteisön realiteeteista

Maaliskuun viimeisenä perjantaina joukko palestiinalaisia mielenosoittajia lähestyi Gazan kaistan ja Israelin välistä raja-aluetta. Israelin sotilaat avasivat tulen, minkä seurauksena arviolta viisitoista [1] palestiinalaista menetti henkensä ja arviolta 1 400 loukkaantui. Mielenosoitukset järjestettiin niin kutsuttuna maapäivänä (Land Day, youm al-arad), jolloin palestiinalaiset muistavat Israelin valtion vuonna 1976 Pohjois-Galileassa toimeenpanemia maananastuksia ja niitä vastustaneissa mielenilmauksissa surmansa saaneita.

Gazan raja-alueelle kokoontuminen ei kuitenkaan ollut ainoastaan osa vuosittaisen maapäivän viettoa, vaan se aloitti myös jo useita viikkoja jatkuneen mielenilmausten sarjan, ’Suuren paluumarssin’. Sekä suomalaisessa että laajemmin länsimaisessa uutisoinnissa mielenilmaukset on yhdistetty usein suoraan Yhdysvaltojen kiisteltyyn päätökseen siirtää maansa suurlähetystö Jerusalemiin. Mielenilmausten verisin päivä osuikin juuri suurlähetystön avajaisten yhteyteen 14. toukokuuta, jolloin arviolta 60 palestiinalaista sai surmansa Israelin sotilaiden luodeista.

Kuten tapahtuman nimikin kertoo, ei mielenilmauksien taustalla kuitenkaan ollut ainoastaan suurlähetystön siirto Jerusalemiin. Sen juuret ovat sekä Gazan kaistan nykytilanteessa että vuoden 1948 tapahtumissa, Israelin valtion perustamisessa ja palestiinalaisten kokemassa katastrofissa, al-Nakbassa.

Kuten yksi marssin alkuperäisistä ideoijista, gazalainen Ahmed Abu Artema, New York Timesin julkaisemassa mielipidekirjoituksessaan kertoo,[2] marssi organisoitiin pääosin sosiaalisen median välityksellä asiasta innostuneiden nuorten kesken jo ennen tietoa Yhdysvaltain Jerusalemin-lähetystön avajaispäivästä. Marssin oli tarkoitus toimia vastalauseena pitkään jatkunutta gazalaisten elinehtojen tuhoamista ja liikkumisvapauden rajoittamista vastaan; performanssina, jonka tavoite oli ensisijaisesti näkyvä oikeuksien vaatiminen ja Gazan lähes elinkelvottomiksi muuttuneista olosuhteista muistuttaminen.

Israelin ja sen liittolaisten, varsinkin Yhdysvaltain hallinnon edustajien puheissa mielenilmaus on kuitenkin esitetty yksinomaan Hamasin masinoimana sumuverhona, jossa niin lapsia kuin Israelin vammauttamia nuoria on käytetty häikäilemättä ihmiskilpinä Gazan muuria/aitaa edeltävälle ”suoja-alueella” (buffer zone) ja lopulta itse muurille etenemiseksi. [3] Samaan aikaan YK:n ihmisoikeuskomissaari Rubert Colville on kuitenkin huomauttanut Israelin voimankäytön kohdistuneen täysmääräisesti kaikkiin – naisiin, lapsiin, lehdistöön, lääkintä- ja ensiapuhenkilökuntaan ja monien satojen metrien päässä olleisiin sivustakatsojiin.[4]

Suuren paluumarssin ymmärtämiseksi onkin nähtävä toistuvia uutiskuvastoja ja kuluneita poliittisia fraaseja pidemmälle. Keskeisen taustan tapahtumille luo muu muassa se, että tänä vuonna tulee kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta Israelin valtion perustamisesta. Palestiinalaisille tämä tarkoittaa seitsemänkymmenen vuoden pakolaisuutta, jolle ei ole loppua näköpiirissä. Pääosin vuoden 1948 aikana lähemmäs 800 000 palestiinalaista ajettiin kodeistaan, 541 palestiinalaiskylää ja useita palestiinalaisten asuttamia kaupunginosia tyhjennettiin ja suuri määrä palestiinalaisia siviilejä menetti henkensä sionistiparamilitioiden toimeenpanemissa joukkomurhissa ja terrorissa.[5] Nimenomaan nämä tapahtuvat synnyttivät alueen, joka nykyisin tunnetaan Gazan kaistana. Historiallisesti nykyistä Gazaa ei oltu käsitelty omana alueenaan, vaan se sai nykymuotonsa Israelin joukkojen ajaessa vuoden 1948 sodan lopulla kodeistaan karkotettuja palestiinalaisia pienelle vyöhykkeelle, josta jo tuolloin muodostui maailman suurin pakolaisleiri.[6] Alueella ennen vuotta 1948 asuneet noin 80 000 palestiinalaista saivat seurakseen muualla Palestiinassa toteutettujen etnisten puhdistusten vuoksi lähemmäs 200 000 pakolaista[7]. Vuoden 1948 sotaa seuranneina vuosina (1948-1967) Israel ja Egypti eristivät pääosin kansalaisuudettomista pakolaisista koostuvan väestönosan pienelle Gazan kaistalle luoden olosuhteet, jotka monessa mielessä vastasivat nykytilannetta.

Israelin miehityksen alkaessa vuonna 1967 Gaza oli muuttunut väestömäärältään kaksinkertaiseksi pakolaisleirien saaristoksi, jossa taloudelliset ja infrastrukturaaliset edellytykset tiheään asuvalle väestölle olivat olemattomat. YK:n palestiinalaispakolaisjärjestö UNRWAn tilastojen mukaan noin 70 prosenttia Gazan asukkaista on nykyään pakolaisia.[8] Heistä arviolta neljännes asuu alueen kahdeksalla virallisella pakolaisleirillä, jotka perustettiin vuoden 1948 sotaa seuranneina vuosina. Monien pakolaisten alkuperäiset kotikylät sijaitsevatkin vain muutaman kilometrin päässä Gazan muurilta. Kotikylien merkitys näkyi myös Suuren paluumarssin järjestelyissä: marssin alkaessa 30. maaliskuuta raja-alueen läheisyyteen pystytettiin useita telttoja, jotka nimettiin näiden kylien mukaan.

Israelin armeijan voimankäytöstä huolimatta gazalaiset jatkoivat osallistumista raja-alueella pidettyihin mielenilmauksiin tiedostaen, että Israelin sotilaiden luodit saattoivat hyvinkin osua omalle kohdalle. Tämä kuvastaa osaltaan Gazassa elävien epätoivoista tilannetta: elämän edellytykset alueella käyvät päivä päivältä heikommiksi, eikä tavallisilla gazalaisilla ole juuri muita mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen kuin altistaa oma ruumis väkivallalle tai jopa kuolemalle. Elinolosuhteet varsinkin Gazan pakolaisleireillä ovat katastrofaaliset muun muassa maailman korkeimpiin kuuluvan väestöntiheyden, köyhyyden, korkean työttömyysasteen ja heikon infrastruktuurin vuoksi.

Gazan nykytilan taustalla voidaan nähdä Israelin ja Egyptin vuodesta 2007 eteenpäin toteuttama saartopolitiikka. Vaikka Gazan saarron alkuna voidaankin pitää vuotta 2007 ja etenkin Israelin reaktiota Hamasin vaalivoittoon, sen juuret ovat pitkälti Oslon rauhanprosessin avaamissa kehityskuluissa. Länsirannan jakaminen aluevyöhykkeisiin tarjosi Israelille mahdollisuuden siirtokuntarakentamisen kiihdyttämiselle sen hallinnoimilla C-alueilla. Muutamasta Gazan siirtokunnasta luopumalla Israel saikin vuonna 2004 Yhdysvallat myöntymään sen esittämään pyyntöön vähentää painetta rauhanprosessin suhteen. Tämä osaltaan mahdollisti Länsirannan isojen siirtokuntien liittämisen tiiviisti osaksi Israelia muurilla, jonka rakentamisen Israel oli tuolloin vasta aloittanut.

Siirtokuntien poisvetäminen Gazasta ei näin ollen ollut Israelin kädenojennus palestiinalaisia kohtaan, vaikka se sellaisena esitettiinkin. Kyseessä oli puhtaasti strateginen, Israelin Länsirannan politiikkaa vahvistava siirto silloiselta Ariel Sharonin hallinnolta. Myös Hamasin vuoden 2006 vaalivoittoa voidaan pitää reaktiona Oslon prosessin epäonnistumiselle. Israelin tyhjäksi osoittautunut lupaus miehityksen purkamisesta (jota seurasi vuosituhannen alussa toiseksi intifadaksi kutsuttu palestiinalaisten kansannousu) sekä pettymys Oslon sopimuksen myötä perustetun, Fatahin johtaman palestiinalaishallinnon toimintaan loivat otolliset olosuhteet Hamasin vaalivoitolle, jota Israel puolestaan käytti perusteluna Gazan saartamiseksi.

Yli kymmenen vuotta kestänyttä saartoa ovat leimanneet Israelin Gazaan tasaisin väliajoin kohdistamat tuhoisat sotilaalliset aggressiot ja invaasiot. Samanaikaisesti humanitaarisen kriisin estäminen alueella on ollut miehittävän tahon – Israelin – vastuulla. Israelin tiedetäänkin pyrkineen ylläpitämään tilannetta, jossa laajamittainen humanitaarinen kriisi estetään luomalla Gazaan ”laskelmoidun puutteen tila” muun muassa toimittamalla alueelle vain minimikalorimäärää vastaavia ruoka-apukuljetuksia. Vuoden 2014 sodan jälkeen tilanne on kuitenkin pahentunut entisestään: sodan tuhoama infrastruktuuri on edelleen huonossa kunnossa, sähköä gazalaiset saavat noin neljä tuntia päivässä ja arviolta 97 prosenttia Gazan juomavedestä on pilaantunutta.[9]

Israelin hallinnon retoriikassa kyse on Hamasin toimintaedellytysten poistamisesta, mutta on selvää, että saarto ja sen aiheuttamat puutteet varsinkin elintarvike- ja lääkehuollossa kohdistuvat voimakkaimmin kaikkein haavoittuvaisimmassa asemassa oleviin gazalaisiin, joihin Hamasin edustajat tuskin lukeutuvat. Gazan saartoa voidaankin pitää kollektiivisen rankaisun muotona, jota ylläpitää toimija, jolla on samanaikaisesti humanitaarinen velvollisuus miehittämänsä alueen siviiliväestöä kohtaan. Tämä on tärkeää pitää mielessä puhuttaessa Israelin oikeudesta puolustaa rajojaan: kyse ei ole kahden valtion välisestä konfliktista vaan saarron muodossa tapahtuvasta miehityksestä, eikä Gazan muuria tule siten käsittää rajana vaan eristyskeinona.

Vaikka sysäyksen Gazan Suuren paluumarssin järjestämiselle antoikin Donald Trumpin provosoiva päätös siirtää Yhdysvaltojen suurlähetystö Tel Avivista Jerusalemiin, marssi kiinnittyy ennen kaikkea osaksi gazalaisten elinehtojen jatkuvaa huonontumista sekä laajempaa historiallista kontekstia ja pakolaisten paluuoikeutta vaativaa poliittista liikehdintää.[10] Toisin kuin Israelin armeijan edustajat ja Israelin liittolaiset ovat yrittäneet esittää, mielenilmaukset ovat epätoivoisissa olosuhteissa elävien gazalaisten keino saada maailma reagoimaan epäoikeudenmukaisuuksiin, joita he ovat joutuneet kestämään saarron alla elävinä gazalaisina jo yhdentoista vuoden ajan, ja pakolaisina jo seitsemänkymmenen vuoden ajan.

 

Artikkeli on kirjoitettu yhdessä Tiina Järven kanssa. Järvi on sosiaaliantropologian tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa. Hän työstää väitöskirjaa palestiinalaispakolaisten arjesta ja tulevaisuudentoiveista.

 

Kuva vuodelta 2014: AgenciaAndes, Creative Commons,  cc-by-sa-2.0. Lähde: https://www.flickr.com/photos/75116651@N03/15353592322/

—-

[3] Ihmiskilpiargumentin ongelmallisuudesta ja politisoinnista, ks. Butler, Judith (2015), Human Shields. London Review of International Law 3(2): 223-243; Bargu, Banu (2016), Bodies against War: Voluntary Human Shielding as a Practice of Resistance. American Journal of International Law 110: 299-304; Joronen, Mikko (2016). ’Death comes knocking on the roof’: Thanatopolitics of Ethical Killing During Operation Protective Edge in Gaza. Antipode 48(2), 336-354

[5] ks. Morris, Benny (2004), The Birth of Palestinian Refugee Problem Revisited. Cambridge University Press, ja Pappé, Ilan (2007), The Ethnic Cleansing of Palestine. Oneworld Publications

[6] Pappé, Ilan (2017), Ten Myths about Israel. Verso

[7] United Nations Conference on Trade and Development, June 1994. Population and Demographic Developments in The West Bank and Gaza Strip Until 1990

[10] Paluumarsseja on järjestetty Israelin tunnustettujen rajojen sisällä vuodesta 1998 saakka. Paluumarssi järjestetään vuosittain Israelin itsenäisyyspäivänä, jolloin marssin kohteeksi valitaan yksi tuhotuista kylistä; tänä vuonna tuo kylä oli ’Atlit lähellä Haifan kaupunkia. Paluumarsseja on järjestetty myös historiallisen Palestiinan ulkopuolella ja näistä eniten julkisuutta saaneita lienevät vuoden 2011 Nakba-päivän marssit, jolloin Länsirannan ja Gazan pakolaisten lisäksi myös Syyriassa ja Libanonissa elävät palestiinalaispakolaiset kerääntyivät Israelin rajalle. Myös Jordaniassa ja Egyptissä asuvat palestiinalaispakolaiset pyrkivät tuolloin rajalle, mutta maiden turvallisuusjoukot estivät mielenosoittajien pääsyn rajan läheisyyteen.



Mikko Joronen, 24 toukokuuta 2018

, , , , , , ,




1 Kommentti

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Kari Väistö, vastaa

    Ihmettelen miten yliopistokoulutuksella saadaan näin yksipuolinen esitelmä ja jossa poliittinen asennoituminen on etusijalla. Esitelmässä sivuutetaan kaikki kansainväliset päätökset niin Palestiina-mandaatin jaosta kuin koko konfliktin uskonnollisesta taustasta. Eikä missään kohdin oteta kantaa siihen miten jokaisen konfliktin tai sodan aloittajaosapuoli v. 1948, paremminkin jo vuodesta 1921 Amin el-Husseinin valtaan nousun jälkeen, lähtien on ollut arabiosapuoli. Ja ovat vieläpä rikkoneet itsensä hyväksymiä sopimuksia, olkoon sitten kyse YK:n peruskirjasta tai muista kansainvälisesti tehdyistä sopimuksista.
    Eikö yliopiston pitäisi tuottaa tietoa ilman omakohtaista asennetta ja vain sellaista joka perustuu kansainvälisiin säädöksiin sekä historiallisiin faktoihin?
    Kyllä tässä tapauksessa yliopistojen tiedon tuotantotaso laskee melkoisesti, ainakin minun mielestäni.

    Gazan nykytilanteesta on vastuussa Hamas ja sen tukijat. kun Gaza luovutettiin ns. palestiinalaisille, he äänestivät Hamasin valtaan. Siitä lähtien tuo alue on ollut eri terroristijärjestöjen temmellyskenttä. Ne eivät ole keskittyneet gazalaisten todellisiin ongelmiin, vaan ovat harjoittaneet brutaalia terrorismia Israelia vastaan, milloin raketti-/ohjuskeskityksin milloin hyökkäystunneleiden rakentamisena ja milloin salakavalina iskuina israelilaisia siviileitä kohtaan. Kaikki tämä kansainvälisiä ja eräiden muslimimaiden tarkoituksellisia avustuksia hyväksi käyttäen. Eikä Gazassa vallitseva korruptio auta yhtään siellä asuvia. Todelliset juuret, päinvastoin kuin mitä yritetään esittää mukaillen ns. palestiinalaispropagandaa, ovat arabimaiden lähtökohtaisesta asenteesta, ettei tuolle alueelle saa muodostua muuta valtiota kuin muslimivaltio. Heidän aloittama, heidän mukaansa hävityssota, loi nykyisen ongelman. Siksi heidän pitäisi myös ottaa vastuu siitä ja noudattaa voimassa olevaa päätöstä. He rikkovat YK:n peruskirjan artiklaa 2 täysin ja myös peruskirjaan kirjattua ja voimassa olevaa mandaattialueen jakopäätöstä 24.7.1922, jossa yksiselitteisesti mandaattialue jaettiin juutalais- ja arabialueisiin tarkoituksena muodostaa sinne kyseiset kaksi valtiota rajana Jordanjoki. Tämäkin kohta, artikla 80, pyritään ns. unohtamaan levitettäessä tarkoituksellista mielikuvaa alueen historiasta.
    The International Court of Justice, siis Kansainvälinen Oikeusistuin, määritteli myös kantansa näihin eri yhteyksissä aikaisemmin muodostettuihin mandaattialueisiin. Se vahvistiY K:n peruskirjan artiklan nro 80 tarkoituksen ja voimassaolon kolmen eri tapauksen kohdalla. Israelin oikeutta omaan valtioonsa Kansainliiton aikanaan antamien päätösten mukaisesti käsiteltiin 21.6.1971 pidetyssä istunnossa. Sen loppulauselmassa (ICJ Advisory Opinion) todettiin mm: Kun Kansainliitto lakkautettiin, sen olemassaolon perusteet, alkuperäiset kohteet ja velvoitteet säilyivät edelleen. Siitäkin huolimatta että niiden täyttymys ei ollut enää riippuvainen Kansainliiton olemassaolosta, eivät ne voineet loppua vain siksi että niiden alkuperäinen valvontaorganisaatio oli lakannut olemasta. Kansainvälinen Oikeusistuin on johdonmukaisesti tunnustanut mandaattioikeuden säilymisen Kansainliiton lopettamisesta huolimatta.

    29.11. 1947 tehty jakoehdotus, joka kulkee nimellä 181, piti olla sitova sillä edellytyksellä, että molemmat osapuolet hyväksyvät sen. Juutalaiset päättivät hyväksyä se sillä edellytyksellä, että myös arabiosapuoli hyväksyy sen. Arabiosapuoli ei sitä hyväksynyt (tässä kohdin ei puhuta mitään ns. palestiinalaisista, vaan arabeista) ja hyökkäsivät vasta itsenäistyneen valtion kimppuun. Oikeastaan tuo kuvaa ”raivon päivää” eli nakbaa.
    Gazan ns. rauhanomainen paluumarssitapahtuma vahingoittaa lähinnä gazalaisia itseään.
    Nämä ”rauhanomaiset” mielenilmaisut toteutettiin asteittain, jo huhtikuun alussa aloitettiin lähestymään aitaa, sen 300 metrin turva-aluetta rikottiin järjestelmällisesti ja yhtä järjestelmällisesti Israelin armeija myös vastasi provokaatioihin. Hamas lähetti helium-ilmapalloja jotka pudottelivat räjähteitä, Iranilta oli saatu droneja, miehittämättömiä lennokkeja joiden avulla tarkkailtiin Israelin armeijan sijoittumisia ja etsittiin vartioimattomia kohteita Israelin puolelta aitaa.
    Tuhopolttoja puolestaan on sytytetty ns. paluumarssitapahtuman yhteydessä gazalaisten Israeliin lennättämistä palloihin ja leijoihin kiinnitetyistä palopommeista.
    Viljelmiä, luonnonsuojelualueita, metsiä ym. on näissä tuhotöissä palanut n. 900 hehtaaria.
    Autonrenkaita poltettiin ja niiden luoman savuverhon suojassa useat Hamasin asemiehet pääsivät aidan lähelle, onnistuivat rikkomaan osia aidasta ja muutama pieni ryhmä pääsi livahtamaan läpi Israelin puolelle suuntana Eretzin kibbutsi, noin puolen kilometrin päässä aidasta.
    Hamas on itse myöntänyt (kerrankin) 60 kuolleen joukossa olleen 50 heidän militantteja.
    Jälleen ollaan tapahtumia kääntämässä päälaelleen huomioimatta että Hamas tai sen liittolainen on aina ollut konfliktin aloittajana.
    Yksi selkeä osoitus Gazaa hallitsevasta joukkioiden tarkoituksista, jotka ovat kaikkea muuta kuin rauhanomaisia, ovat hyökkäystunneleiden rakentamiset ja asehankinnat, vieläpä kansainvälisiä avustuksia hyväksi käyttäen.
    Antaako tällainen toiminta minkäänlaista mahdollisuutta rajan avaamiselle ja esteiden poistamiselle?
    Eikä anna mahdollisuutta edes rauhanneuvotteluille minkäänlaista mahdollisuutta.
    Niin yksinkertainen asia kuin naisten ja lasten osallisuus tuohon ”rauhanmarssiin”, vieläpä sellaisella alueella jossa varmasti joutuu vaaraan, pitäisi herättää kysymään ovatko he todella olleet vapaaehtoisia. Tuskinpa. Jo ennestään tiedetään Hamasin käyttäneen samaa taktiikkaa pakottamalla siviilejä kilvikseen.
    Hamasin mukaan siviilien käyttö ihmiskilpinä on osoittautunut ”tehokkaaksi tavaksi” taistella Israelia vastaan.
    Hamasin tiedottaja Sami Abu Zuhri aikaisemmin vaatinut arabiankielisessä Al Aqsa-televisiokanavalla: ”Me Hamasissa kehotamme väestöämme noudattamaan tätä politiikkaa (ihmiskilpien käytöstä)…Kutsumme heitä pysymään kodeissaan ja jättämään huomiotta poistumisvaatimukset riippumatta siitä, miten vakava vaara on kyseessä”.
    Hamas edelleen sijoittaa sotamateriaaleja siviiliasutuksen keskelle; jos ja kun Israel seuraavan konfliktin yhteydessä tuhoaa näitä varastoja, on jälleen odotettavissa siviiliuhreja ja siviilirakenteiden tuhoa ja propagandalle on jälleen tilaus.
    Hamasin terroristit Gazassa piileskelevät luokkahuoneissa ja sairaaloiden kellareissa. He varastoivat aseita moskeijoihin ja käyttävät yliopiston laboratorioita pommitehtaina. Piilottelevat pitkän kantaman raketteja esim. Gaza City’n pääsairaalan kellarissa. He sijoittavat tarkoituksellisesti naisia ja lapsia niiden rakennusten katoille, joiden he tietävät kohta olevan Israelin ilmavoimien maaleja.
    Performanssiako? Rauhanmarssiako?
    Joka sulkee näiltä tosiasioilta silmänsä niin hän elää omissa mielikuvissaan kaukana reaalitodellisuudesta.

    Pakolaismäärää on usein suurenneltu, sillä arabeja poistui alueelta n.600.000 eri syistä.
    Pakolaisuuden syntymiseen vaikuttanutta arabivaltioiden osuutta ei pitäisi sulkea pois tai vähätellä.
    Kysymys on juuri arabivaltioiden uhkaamasta hyökkäyssodasta tarkoituksena tuhota syntyvä juutalaisvaltio, sanan mukaisesti tappaa jokainen juutalainen.
    Mutta edelleen pidetään suu kiinni juutalaispakolaisista, joita pakeni arabivaltioista n. 800.000 jättäen kaiken omaisuutensa isäntävaltioiden käsiin.
    Israel integroi arabivaltioista paenneista juutalaispakolaisista n.500.000, mutta arabivaltiot eivät halunneet näin menetellä, vaan tekivät pakolaisistaan ”eturintaman” Israelia vastaan.
    Olisiko tässä arabeilla opin ottamista? Ja olisiko tässä paikka tehdä korvausvaatimuksia ao. valtioille kaikesta sinne jääneistä omistuksista ja irtaimistoista?

    Yksi esitys historian uudelleen muokkaamisesta:
    ”Vuoden 1948 sotaa seuranneina vuosina (1948-1967) Israel ja Egypti eristivät pääosin kansalaisuudettomista pakolaisista koostuvan väestönosan pienelle Gazan kaistalle luoden olosuhteet, jotka monessa mielessä vastasivat nykytilannetta.”

    On tainnut historian läksy jäädä tältä osin puutteelliseksi tai sitten lienee politiikka jälleen asialla. Vuosien 1948-1967 aikana Gazaa miehitti yksinomaan Egypti, vieläpä laittomasti, sillä Kansainliiton/YK:n päätös osoittaa aivan muuta.
    Tällöin Egypti ei ollut vielä rauhansopimussuhteessa Israelin kanssa.

    Toinen esitys pakolaisuuteen liittyvänä:
    ”YK:n palestiinalaispakolaisjärjestö UNRWAn tilastojen mukaan noin 70 prosenttia Gazan asukkaista on nykyään pakolaisia.”

    Hämmästyttävin asia kuitenkin on se, että muiden pakolaisvirtojen poikkeuksetta tyrehtyessä yksi pakolaisongelma on vain jatkanut kasvuaan. Palestiinalaispakolaisten määrän kasvulle ei näy loppua. Siihen on muutamia yksinkertaisia syitä:
    Palestiinalaisten pakolaisuus on periytyvää toisin kuin minkään muun pakolaisryhmän.
    Palestiinalaisten pakolaisuus perustuu islamilaisen imperialismin perimään, jolle länsimainen tai itämainen kulttuuri ei ole vieläkään uskaltanut arabimaiden öljyn vuoksi panna kunnon sulkua.
    Kohdasta kaksi johtuen mitään ei uskalleta tehdä vain palestiinalaisten ja heidän perillisistään huolehtivalle UNWRA- järjestölle, josta on muodostunut miljardiluokan liiketoiminta sekä paikallisille että eurooppalaisille kehitysyhteistyöjärjestöille että vasemmistolaisille diplomaateille.
    Toinen pakolaisjärjestö UNHCR toimii useissa kohteissa ja on melko menestyksekkäästi hoitanut maailman muita pakolaisongelmia. Mutta UNWRA:n tarkoitus ei ole poistaa pakolaisuutta, vaan vastoin UNHCR:n toimintatapoja ylläpitää sitä. Taustalla on tietenkin arabivaltioiden haluttomuus ratkaista ongelmaa tietyistä syistä.
    Gazalaisten ahdingosta syytetään yksin Israelia, joka todellisuudessa johtuu Hamasin väärinkäytöksistä ja sotatilanteen ylläpidosta sekä vastuuttomasta siviilien huomioimattomuudesta.
    Poikkeuksena tietenkin siviilien käyttö sodan ja terrorismin käyttökappaleena.
    Hamas on osoittanut lähes täydellisen kyvyttömyytensä hallita edes jonkinlaisen demokratian pelisäännöin. Se on usein joutunut turvautumaan raakaan väkivaltaan kyetäkseen pitämään Gazan väestön kurissa ja noudattamaan sen käskyjä erilaisissa väkivallanteoissa Israelia vastaan.

    Perustamisestaan lähtien Hamas on lietsonut palestiinalaista kansallista identiteettiä hyvin voimakkaasti ja näyttävästi. Järjestön toiminnan ensi vuosina terrori-iskut ja itsemurhaiskut eivät olleet vielä niin näyttävästi esillä kuin myöhemmin. Osasyynä tähän oli Fatahin aseellisen siiven voima.
    Vuosituhannen alusta lähtien on Izzedin al-Qassam Prikaati, joka on Hamasin sotilaallinen organisaatio, tuhansin raketti- ja kranaatti-iskuin sekä muussa muodossa tai toisessa Israelia vastaan.
    Tarkoitus ei ole koskaan ollut saada aikaan jonkinlainen rauhanomainen kanssakäyminen naapurin kanssa, päinvastoin, se on nykyisin saanut yhä enemmän kyseenalaisia muotoja.
    Gazan alueelta on ammuttu jo lähemmäs 20 000 rakettia ja kranaattia rajan yli Israelin siviilikohteisiin, joka osoittaa alueen asukkaiden rauhan tilan Israelia kohtaan.

    Israelin poistuessa alueelta 2005 alueelle jätettiin runsaasti kasvihuoneita, joita oli noin 3,5 miljoonaa neliömetriä, olihan alue tunnettu hedelmien tuottamisesta. Alueen kirsikkatomaattituotannosta meni 60 prosenttia vientiin, ja silloisista Israelin alueen luomutuotteista 70 prosenttia tuli Gazan-alueen tuottoisista viljelmistä. Luovutuksen jälkeen kaikki kasvihuoneet tuhottiin palestiinalaisten toimesta.
    Alueen kukkatuotanto oli 120 miljoonan dollaria vuosittain ja 15 prosenttia Israelin maatalousviennistä tuli Gazan alueelta. Viljelmät työllistivät tuhansia gazalaisia, jotka joutuivat Hamasin valtaan nousun jälkeen etsiä uuden työpaikan.
    Nyt on kaksi erillisesti hallittua ns. palestiinalaisaluetta. Palestiinalaishallinnolle kansainvälisesti annettavat noin miljardin dollarin vuosittaiset lahjoitukset aiheuttavat riitaa niiden jaosta. Korruption suuri lähde Gazan alueella on Hamasin hallinto, jonka kautta kansainvälinen rahaliikenne edelleen toimii. Ongelmat Gazassa syntyvät Hamasin hallinnon ollessa toimijana kansainvälisissä rahalahjoituksissa ja avustuskuormissa. Kansainväliset avustusjärjestöt mm. World Vison joutui kavalluksen kohteeksi Gazan johtajan toimesta, joka siirsi rahaa Hamasin sotilaalliselle siivelle. Kyseessä oli kymmenien miljoonien suuruisesta avustuksesta.
    Samoin kävi YK:n Gazan jälleenrakennusavustusjärjestö UNDP:n suhteen, jossa kavallettiin rahallista hyötyä Hamasille.
    Avun todelliset tarvitsijat, gazalaiset asukkaat, eivät pääse avuista juurikaan nauttimaan. Mutta Hamasin johtajat elävät yltäkylläisyydessä.
    On tosiasia, että Hamas luomalla median kautta maailmalle kuvan ”Gazan humanitäärisestä kriisistä”, saa länsimaat hyökkäämään Israelia vastaan, joka yhdessä Egyptin kanssa valvoo Gazan-aluetta merisaarrolla.
    Israelilla ja Egyptillä on sama ongelma, mutta Egyptin osuudesta vaietaan ja kohdistetaan kritiikki vastuuttomasti Israelia kohtaan, sillä Hamas ja sen harjoittama terrorismi on todellinen turvallisuusongelma ja konflikteihin sysäävä voima.

    Suojamuurista syytetään Israelia, mutta Israelin suojamuuri/-aita on rakennettu terroristeja varten, ei palestiinalaissiviilejä varten. Muurista 90% on teräsverkkoa ja 10% betonia.
    Tosiasiat osoittavat myös vastaansanomattomasti, että turva-aidan rakentaminen on merkittävällä tavalla onnistunut edesauttamaan Israelin siviiliväestöön kohdistuvien terrori-iskujen pysäyttämisessä, joissa sitä ennen oli saanut surmansa lähes tuhat israelilaissiviiliä.
    Totuus on kuitenkin, että vain 10-15 % Länsirannasta jää turvallisuusaidan länsipuolelle. Tätä ”vihreää linjaa” ei ole koskaan hyväksytty kansainvälisen oikeuden mukaiseksi viralliseksi rajaksi eikä se siksi voi ilman neuvotteluja tulla Israelin ja Palestiinankaan väliseksi rajaksi. Se on vain Israelin itsenäisyyssodan jälkeen (1949) sovittu aselepolinja.
    Turva-aita on vain puskurivyöhyke, joka voidaan muuttaa tai kumota milloin tahansa. Israelin USA:n suurlähettiläs Daniel Ayalon oli sanonut, että jos palestiinalaiset lopettavat terrorismin, emme tarvitse aitaa.
    Eristämisestä syytetään Israelia, mutta tällöin jätetään koko ongelman ydin eli Hamasin toiminta ja päämäärät huomioimatta.
    Vuoden 2017 aikana Israelin raja on ollut auki avustuksia ym. varten 280 päivää, mutta Egyptin on ollut alle 30 kertaa auki.
    Kun tällainenkin tosiasia on jätetty, tarkoituksella, huomioimatta niin se paljastaa vallitsevan tekopyhyyden nykyisissä ns. tutkielmissa.

    Kun nykyinen Israelin sota Hamasia vastaan Gazassa jatkuu, niin maailmanlaajuinen propagandahyökkäys Israelia vastaan kasvaa eksponentiaalisesti. Tämän valossa on tärkeää tarkastella vähän Gazan historiaa. Vuonna 2005 Israel vetäytyi yksipuolisesti Gazasta ja luovutti Gazan hallinnon Palestiinan hallitukselle. Kaikki juutalaiset asutukset lakkautettiin ja niiden asukkaat vietiin väkisin pois. Israelin maanviljelyyn, kauppaan ja asutuksiin liittyvä omaisuus – joka oli merkittävä – jätettiin palestiinalaisille.
    Melkein heti he hylkäsivät ja tuhosivat tämän arvokkaan omaisuuden, joka olisi suuresti auttanut heitä ruokkimaan omaa kansaansa. Heille tarjottiin vapautta kehittää jotakin sellaista, josta helposti olisi voinut tulla Välimeren “Hong Kong”. Monet maat kaatoivat miljardeja dollareita Palestiinan johdon kirstuihin auttaakseen heitä toteuttamaan tämän unelman.
    Sen sijaan palestiinalaiset käyttivät rahat terroristiarmeijan rakentamiseen. He ostivat aseita ja ammuksia varustamaan tuota armeijaa. He salakuljettivat Gazaan hirvittävän arsenaalin ja käynnistivät päivittäiset hyökkäykset Israelin kaupunkeja vastaan.
    He eivät edes teeskennelleet rakentavansa taloudellista infrastruktuuria, joka mahdollistaisi Gazan asukkaille itsensä elättämisen. Juuri siksi Israelin rajanylityspaikkojen osittainen sulkeminen on tehnyt elämän keskivertopalestiinalaisille niin vaikeaksi. Suurin osa heistä voi löytää töitä vain Israelista. Gazassa ei ole mitään.
    Miksi? Koska kaikki talouden kehittämiseen tarkoitettu raha kaadettiin terrorismiin. Tästä räikeästä vääryydestä huolimatta maailma vaatii palestiinalaisten palkitsemista heidän avoimesta petoksestaan.
    Nyt on astumassa kuvaan Israelin-vastaisen propagandasodan toinen vaihe. Se alkaa melkein välittömästi tavanomaisista syyllisistä – joita johtavat arabit, ja muslimit – ja kaikki vaativat Israelin välitöntä vetäytymistä Gazan “valtauksestaan”.
    Aivan kuin tilauksesta YK:n jäsenet aloittavat tavanomaisen kuoronsa – syyttäen, että Israelin reaktio on “kohtuuton”.
    Lopuksi media kiihdyttää yksipuolisen kampanjansa. Heidän hommansa on tuoda parrasvaloihin palestiinalaisten naisten ja lasten loukkaantumisia ja kuolemantapauksia, kun heihin vahingossa osuu ankarien taisteluiden aikana. On ilmeistä, että Hamasin roistojen vuosikausia jatkunut israelilaisten runsas pommittaminen ei saanut median mielenkiintoa liikkeelle. Vasta, kun Israel iski takaisin, niin signaali lähti vallitsevalle medialle ja mielikuvapopulisteille, että on aika liittyä rähinään.

    Oslon prosessissa sovittiin kahdenkeskeisistä neuvotteluista, mutta jokainen kerta kun tähän tilaisuuteen oli mahdollisuus, PA esitti valmiin vaatimuslistan ja hyväksymistä ennen kuin aletaan edes neuvottelemaan.
    Toinen seikka mitä ei länsimaissa noteerata on PA:n puheenjohtajan jyrkkä asennoituminen lopulliseen tavoitteeseen, jota voi hyvin kuvailla rasistiseksi ja kansainvälistä ihmisoikeussopimusta loukkaavaksi.
    Kun Oslon neuvotteluissa sovittiin siitä, että PLO poistaa peruskirjastaan kaikki Israelin tuhoamista koskevat artiklat, niin myöhemmin Arafat selitti, ettei tuolla päätöksellä ole mitään tekemistä todellisen tavoitteen kanssa ja kyseiset artiklat ovat edelleen voimassa, tänä päivänäkin.
    Sen lisäksi jatkuva israelilaisten siviilien terrorisointi piti lopettaa, mutta tähän päivään asti käytäntö on näyttänyt, ettei sellaiseen ollut mitään haluakaan.
    PA:n puheenjohtaja Abbas on jatkuvasti kieltäytynyt suorista neuvotteluista ja tehnyt Oslo-sopimuksen vastaisesti lukuisia vetoomuksia kolmansiin osapuoliin, jotka nimenomaan kiellettiin kyseisessä sopimuksessa.
    Kun vastapuolen asenne on tämä ja sama terroritoiminta jatkuu niin miten tuosta voidaan edes syyttää Israelia. Tämän tosiasian kieltäminen paljastaa nykyisin vallalla olevan tuotetun mielikuvan vangitsevan niin tutkijoita, politiikkoja kuin tavallisia tallaajia.
    Olisiko arvoisan tutkijan syytä paneutua Oslo-sopimuksen tiimoilta Arafatin hallituksen lausuntoon, joka paljastaa PA:n hyväksymät todelliset ajatukset;
    Arafatin hallituksen Jerusalemin asioista vastaava ministeri Faisal Husseini antoi egyptiläiselle El Arav -lehdelle haastattelun 24.6.2001, jossa hän sanoo: ”Oslon sopimus oli Troijan hevonen, strateginen päämäärä oli vapauttaa koko Palestiina (Jordan) -joesta (Väli)mereen…Jos Israel ja USA olisivat ymmärtäneet ennen Oslon prosessia, että se mitä oli jäljellä Palestiinan vapautusjärjestöstä ja pan-arabisesta liikkeestä oli Troijan hevonen nimeltä Arafat ja PLO, he eivät olisi koskaan avanneet linnoitettuja porttejaan ja päästäneet häntä sisään.” Hänen mukaansa ”ei tule tuhlata aikaa ja energiaa kiistelyyn siitä, onko tuo hevonen hyvä, vaan tarttua toimeen. Sen ansioista me pääsimme sisään.” Myöhemmin haastattelussa hän lisäsi, että kaikkien palestiinalaisten ryhmittymien on velvollisuus pitää Oslon sopimusta ”väliaikaisena askeleena” tai ”asteittaisena päämääränä”, koska sillä tavoin ”me viritämme väijytyksen israelilaisille ja petkutamme heitä”. ”Päätavoite on vapauttaa koko Palestiina joesta mereen, vaikka se vaatisi 1000 vuotta taistelua sukupolvesta sukupolveen.”
    Samaa myös Arafat totesi El-Mundo lehdelle.
    29.11.2014 Mahmud Abbas: ”Me emme koskaan tunnusta Israelia juutalaiseksi valtioksi”.
    2016 Ranskan ja Arabiliiton aloitteen aikana Israel-Palestiina konfliktista Mahmoud Abbas ilmoitti, ettei Palestiina tule milloinkaan tunnustamaan Israelia, oli neuvottelun lopputulos mikä tahansa.
    On käsittämätöntä, että arabien tavoite, judenrein eli juutalaisista ”puhtaat” alueet on saanut jopa kansainvälistä hyväksyntää. Vastaava Israelin toiminta arabien suhteen aiheuttaisi myrskyisän tuomion YK:ssa.
    Minkä tähden minkään suvaitsevaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivän tahon pitäisi tukea etnisesti juutalaisista puhdistetun (judenrein) palestiinalaisvaltion syntymistä, kuten Abbas on julistanut puheessaan aivan kuten se heidän peruskirjassaan, jo vuodelta 1964/1968, on edelleen merkittynä ja kuten heidän aluetta koskevassa kartassa on esitetty eli Israelin nimeä ei ole koko alueella.
    Tällaisessa tilanteessa vaaditaan Israelilta täysin kohtuuttomia.
    Miten arvoisa tutkija asennoituisi jos itsellä olisi sama tilanne ja onko moisissa lausunnoissa tilaa ihmisoikeuksille.

    Gazan saartoa ei tarvitsisi olla jos siellä olisi halua rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ja toisen oikeuden tunnustamiseen olla sillä alueella, jonne sillä on kansainväliset ja historialliset oikeudet, mutta Hamas on vastannut jatkuvilla terrori-iskuilla ja rakettikeskityksillä.
    Myös Egypti pitää samanlaisista lähtökohdista saartoa yllä mutta sen toimintaa ei kritisoida kuten Israelin.
    Kyseessä ei voi olla muuta kuin mielikuvamaisesti ja poliittisesti asennoitunutta hakuisuutta ja sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä rehellisen tutkimuksen kanssa.

    Miehityssana on nykyisen joukkosieluinen muotisana.
    Miten voidaan väittää Israelin miehittävän Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia, sillä miehityskäsite tarkoittaa toimenpidettä, jossa valtion armeija valloittaa toisen valtion alueen ja ottaa sen hallintaansa.
    Miehittävällä valtiolla ei ole oikeutta liittää miehitettyä aluetta omaan alueeseensa ainakaan ennen rauhan solmimista.
    Jordania oli tosiasiallinen miehittäjä, sillä Länsiranta ja Itä-Jerusalem oli/on päätetty juutalaisvaltion alueeksi, jonka Jordania valloitti/miehitti Israelin itsenäisyyssodan aikana. Jordania liitti alueet itseensä v.1950 vastoin kansainvälistä päätöstä. Tätä liitosta ei YK eikä Arabiliitto tunnustanut.
    Eikä alueella ole koskaan ollut Palestiina nimistä valtiota, eikä muitakaan valtioita kuin juutalaisvaltio.
    Miehitys sanaa käytetään nykyisin oikeutuksena Israelin vastaiselle väkivallalle, mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voi tulla YK:n peruskirjan mukaan, siitäkin huolimatta, että kyseinen järjestö kävelee peruskirjassa olevien pykälien yli.

    Israelia painostetaan kovasti YK:n ja EU:n ym. taholta tekemään rauha palestiinalaisten kanssa. Mutta mikä entiteetti itseasiassa edustaa palestiinalaisia? Kenen kanssa Israelin oletetaan solmivan rauhan? Palestiinalaishallinto ei järjestä vaaleja. Se on vaaleilla valitsematon, laiton hallitsija. Sillä ei ole todellista lainsäädäntöelintä. Se on läpikotaisin korruptoitunut ja huonosti toimiva, ja voi pudota Hamasin käsiin. Samaan aikaan Hamas on terroristijärjestö, joka häpeilemättä vaatii Israelin täydellistä tuhoamista.

    Onko niin, että tutkija haluaisi nähdä tilanteen, jossa Israel avaisi Gazan rajat täysin ja toivottaisi tuleville, että tervetuloa lahtaamaan meidät? Siihen sieltä löytyy innokkuutta, kiitos siitä medialle ja eräille tutkijoille sekä järjestöille, jotka eivät kunnioita edes allekirjoittamiaan sopimuksia.

Vastaa käyttäjälle Kari Väistö Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *