Fatahin ja Hamasin lähentyminen kertoo voimatasapainon muutoksista Lähi-idässä

Siitä huolimatta, että Palestiinan kysymys (Qadiyyat Filastin) on 1930-luvulta lähtien ollut Lähi-idän politiikan keskiössä, palestiinalaisten oma vaikutusvalta on aina ollut varsin rajattu ja vahvasti sidoksissa strategisiin voimatasapainon muutoksiin alueella. Jokainen palestiinalainen poliitikko tai poliittinen liike joutuu muotoilemaan politiikkansa näiden muuttuvien realiteettien perusteella.

Kun palestiinalaisten kansallinen liike Fatahin[1] muodossa nousi parrasvaloihin 1960-lopulla ja 1970-luvun alussa, taustalla oli paljolti panarabismin aseman heikkeneminen vuoden 1967 sodan tappion myötä, mikä antoi ensi kertaa tilaa palestiinalaisuuden korostamiselle. Samoin 1990-luvun rauhanprosessi selittyy palestiinalaisten osalta osin sillä, että kompromissit olivat välttämättömiä hävityn Libanonin sodan, Neuvostoliiton hajoamisen ja Persianlahden maiden tuen menettämisen jälkeen. Tämä on myös se laajempi kehys, jonka puitteissa tuoretta Fatahin ja Hamasin sopimusta Gazan hallinnosta tulee ensi sijaisesti ymmärtää.

Vuoden 2007 välirikko

Tammikuussa 2006 Hamas voitti yllättäen Palestiinan itsehallintoelimen parlamentin vaalit. Koska se oli hyvin tietoinen siitä, miten länsimaat ja Israel suhtautuisivat Hamasin hallitukseen, Hamas yritti saada muut puolueet liittymään mukaan yhteishallitukseen. Fatah, jolle vaalit olivat katastrofi, kieltäytyi kuitenkin hallitusyhteistyöstä ennen kuin edes ohjelmasta oli ehditty keskustella. Useita kuukausia kestäneiden yritysten jälkeen Hamasin oli pakko muodostaa hallitus yksin.

Tällöin niin sanottu kvartetti eli Yhdysvallat, EU, YK ja Venäjä asettivat Hamas-hallituksen hyväksymiseksi kolme ehtoa. Hallituksen oli tunnustettava Israel, hyväksyttävä PLO:n Israelin kanssa solmimat sopimukset ja luovuttava kaikesta terrorismista. Tästä Hamas kieltäytyi, mikä johti uuden hallituksen laajamittaiseen eristämiseen. Myös palestiinalaishallinnon taloudellinen tukeminen lopetettiin. Vastaavasti Israel ei enää toimittanut hallitukselle aikaisempien sopimusten määrittelemiä veronkertymiä. Uudesta hallituksesta huolimatta presidentti Abbas PLO:n puheenjohtajan ominaisuudessa pyrki jatkamaan rauhanneuvotteluja Israelin kanssa.

Vähitellen jännite kahden puolueen välillä voimistui ja sisällissodan riski kasvoi. Saudi-Arabian kuninkaan Abdullahin avustuksella onnistuttiin kuitenkin alkuvuodesta 2007 muodostamaan palestiinalaisten yhteishallitus, ja Hamas sitoutui kunnioittamaan Israelin kanssa solmittuja sopimuksia. Samoin hallitus asetti tavoitteekseen palestiinalaisvaltion perustamisen vuoden 1967 rajojen mukaan tunnustamatta kuitenkaan de jure Israelin valtiota.

Kompromissit eivät kuitenkaan riittäneet kansainväliselle yhteisölle ja Israelille, vaan boikotti hallitusta ja palestiinalaisia kohtaan jatkui. Samaten palestiinalaisryhmien välinen väkivalta kiihtyi. Lopulta alkukesällä 2007 käydyssä verisessä minisisällissodassa Hamas otti haltuun Gazan alueen. Tällöin Mahmud Abbas nimitti uuden, lännen ja Israelin tukeman Salam Fayyadin pääministeriksi, joka käytännössä johti hallitusta ainoastaan Länsirannalla. Välirikkoa seuranneina vuosina yhtenäisyys on yritetty toistuvasti palauttaa, mutta kaikki sopimukset ovat jääneet panematta toimeen. Nyt yritetään siis taas uudelleen.

Hamas luopuu Gazan hallinnasta

Viime viikolla asia viimein eteni. Egyptin johdolla käytyjen useita kuukausia kestäneiden neuvotteluiden lopputuloksena 12. lokakuuta Kairossa solmittiin Hamasin ja Fatahin välinen sovintoasiakirja, jonka pohjana on jo vuonna 2011 solmittu, toimeenpanematon Kairon sopimus.

Sopimuksen mukaan palestiinalaishallinnon (Palestinian National Authority, P(N)A eli al-Sulta al-wataniyya al-filastiniyya) on kymmenen vuoden tauon jälkeen taas tarkoitus ottaa myös Gazan alue hallintaansa, eli toisin sanoen Hamas luovuttaa poliittisen vallan Gazassa palestiinalaishallinnolle. Palestiinalaishallinnon joukot aloittavat Gazan ja Israelin sekä Gazan ja Egyptin välisten rajanylityspisteiden valvonnan Hamasin joukkojen sijaan. Abbasin on myöhemmin tarkoitus vierailla Gazassa ensimmäisen kerran sitten vuoden 2007. Pääministeri Rami Hamdallah ehtikin jo vierailla siellä.

Yhteishallitusta ja konfliktia Israelin kanssa koskevat poliittiset neuvottelut alkavat Kairossa 21. marraskuuta, ja tavoitteena on, että hallitus olisi toiminnassa joulukuun alussa. On syytä painottaa sitä, että lähes kaikki suuret ja ongelmalliset kysymykset käsitellään varsinaisesti vasta näissä neuvotteluissa. Vaikeita kysymyksiä ovat presidentin- ja parlamenttivaalit, eri turvallisuuselinten yhteistyö ja asema sekä Hamasin aseellinen siipi eli ’Izz al-Din al-Qassam -prikaatit. Myös Hamasin liittyminen PLO:hon on keskeinen kysymys.

Palestiinalaislähteiden mukaan liikkeet ovat kuitenkin jo sopineet yhteistoiminnasta keskeisten poliittisten päätösten suhteen liittyen sekä rauhanprosessiin että konfrontaatioon.  Sopimuksen mukaan kumpikaan osapuoli ei tee yksipuolisia päätöksiä, jotka koskevat joko sopimista Israelin kanssa tai vaihtoehtoisesti konfliktin aloittamista sen kanssa.

Käytännössä tämä merkitsee Hamasin pidättäytymistä Israeliin kohdistuvista iskuista. Sopimus merkitsee siis tässäkin suhteessa selvää muutosta Hamasin politiikassa. Viime vuosina Hamas on pitänyt kiinni tulitauosta Gazassa, mutta on mahdollisuuksien mukaan tehnyt iskuja Länsirannalla tai ainakin antanut siunauksensa tehdyille iskuille, mikä on tietenkin ärsyttänyt palestiinalaishallintoa. Se on tulkinnut Hamasin toimet pyrkimyksiksi heikentää Abbasin asemaa Länsirannalla.

Jo keväällä hyväksytyssä uudistetussa peruskirjassaan Hamas ilmoitti valmiutensa neuvotteluihin Israelin kanssa sekä aseellisen taistelun rajoittamisesta vuonna 1967 vallatuille alueille. Hamasin aseellisen siiven asema jakaa osapuolia selvästi. Abbas on korostanut sitä, että kaikkien aseiden tulee olla yhden auktoriteetin alaisuudessa, kun taas Hamas kannattaa Hizbollahin mallia Libanonissa. Siellä Hizbollahilla on maan armeijasta erillinen yksityisarmeija, jonka olemassaolo on legitimisoitu hallitusohjelmassa. Yhteisymmärrykseen pääsy edellyttää epäilemättä luovaa diplomatiaa. Yksi esillä ollut vaihtoehto on jonkinlainen yhteinen sotilaallinen komentokeskus, jonka lupaa aseiden käyttö edellyttäisi.

Sopimus vahvistaa Sisin ja Abbasin asemaa

Gazan väestön kannalta sopimus on ilman muuta tärkeä olettaen, että Gazan saarto käytännössä helpottuu. Israelin ja Egyptin vuosia kestäneiden saartotoimien seurauksena alue on kärsinyt laajamittaisesta humanitaarisesta katastrofista. Tilanne paheni lisää kesäkuussa, kun presidentti Abbas pyysi Israelia rajoittamaan sähkön tarjontaa Gazassa. Palestiinalaishallinto on myös rajoittanut palkan maksamista Gazan alueen virkailijoille. Näiden toimien tarkoituksena oli painostaa Hamasia. Kymmenet lapset ovat kuolleet sairaaloissa sähkön ja välineiden puutteen takia tai siksi, että Gazasta on vaikea päästä hoitoon muualle. Toistaiseksi Abbas ei kuitenkaan ole pyytänyt Israelia lisäämään sähkön tarjontaa.

Egyptille sopimus ja mahdollinen yhteishallitus olisi ilman muuta merkittävä poliittinen saavutus aikana, jolloin Egyptillä ei niitä juuri ole. Alkaen kesän 2013 sotilasvallankaappauksesta, joka suisti vallasta ensimmäisen vapailla vaaleilla valitun presidentin Egyptin historiassa, Abd al-Fattah al-Sisin johtama Egypti on kuulunut siihen Lähi-idän valtioiden ryhmään, joka kokee Muslimiveljeskunnan edustaman ”maltillisen islamismin” keskeisenä alueellisena uhkana Iranin ohella. Egyptin johto suhtautuu hyvin kielteisesti Hamasiin, jonka se näkee yksiselitteisesti osaksi Muslimiveljeskuntaa, vaikka virallisesti Hamas on yhteyden katkaissut, kuten toukokuussa kirjoitin.

Käytännössä presidentti Abbasin johtama palestiinalaishallinto on osa tätä liittoumaa, jonka keskeisiä toimijoita ovat Egyptin ohella Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiraatit. Nyt tehty sopimus heikentää Hamasin toimintavapautta ja samalla myös Irania, mikä on Egyptille tärkeää. Lisäksi Egyptissä uskotaan, että palestiinalaishallinnon alaisuudessa Gazasta käsin ei entiseen tahtiin tueta Siinain alueen terrorismia. Egyptin johtohan on suoraan syyttänyt Hamasia Islamilaisen valtion tukemisesta Siinailla.

Mahmud Abbas eli Abu Mazen on ollut palestiinalaishallinnon presidentti vuodesta 2005, jolloin hän seurasi tehtävässä Jasser Arafatia. Vaalit olisi pitänyt järjestää vuonna 2009 tai viimeistään vuonna 2010, mutta niitä ei ole vieläkään pidetty. Lokakuun alussa julkaistu mielipidetutkimus on Abbasin kannalta huolestuttavaa luettavaa. Mielipidemittauksen mukaan kaksi kolmesta palestiinalaisesta vaatii Abbasin eroa. Erityisen epäsuosittu Abbas on Gazassa, jossa hän jää selvästi jälkeen Hamasin suosiosta. Näyttää siltä, että Abbasin painostustoimet Hamasia vastaan on laajalti koettu kollektiivisena rangaistuksena. Abbasin suosiota syö myös se, että hänet nähdään enenevässä määrin itsevaltaisena johtajana, jonka arvosteleminen on vaarallista.

Koska Abbas ja palestiinalaishallinto laajemmin on tärkeä tekijä Israelin turvallisuuden kannalta, itsevaltaisuuden kritisointi on ollut lännessä vähäistä. Viime vuosina Abbas on karkottanut tai muuten raivannut tieltään keskeiset poliittiset vastustajansa ja usein kenet hyvänsä, joka on rohjennut arvostella häntä. Kesällä Abbas hyväksyi presidentin asetuksella uuden ”elektronisia rikoksia” koskevan lain, jota laajalti syytetään mielivaltaiseksi keinoksi puuttua kaikkeen arvosteluun.

Joka tapauksessa Abbas tarvitsee kipeästi jotain, joka voitaisiin tulkita poliittiseksi saavutukseksi. Alueiden yhdistyminen yhden vallan alaisuuteen ja siihen liittyvä Gazan elinolojen parantuminen olisi epäilemättä tällainen saavutus epäsuositulle johtajalle. Poliittinen yhteys toisi ihan eri tavoin myös uskottavuutta Abbasin roolille rauhanneuvottelijana, mikäli neuvottelut joskus alkavat. Yksi syy, miksi Yhdysvallat on tukenut sovittelua, on ilman muuta toive Abbasin vahvistumisesta.

Hamasin huonot kortit

Lähi-itää pidempään seuranneita huvittivat varmasti tiedot Muhammad Dahlanin roolista sopimuksen kummisetänä. Dahlan on Abbasin vanha vihollinen, jonka rooli vähentää varmasti Abbasin iloa sopimuksesta. Ennen muuta Dahlanin rooli alleviivaa kuitenkin Hamasin kokemaa painetta. Dahlan on entinen Fatahin Gazan ”strongman”, jolla oli hyvin läheiset suhteet CIA:n kanssa. Dahlania on laajalti syytetty siitä, että hän kidutti Hamasin jäseniä 1990-luvulla ja kääri miljoonia itselleen Gazan rajamuodollisuuksiin liittyvistä maksuista. On selvää, että Hamasin jäsenissä on paljon niitä, jotka eivät katso Dahlanin roolia hyvällä. Abu Dhabissa nykyään asuva Dahlan on kuitenkin Emiraattien ja Egyptin suosikki, mikä takaa hänelle aseman vähintäänkin kulisseissa.

Se, että Hamas on valmis taipumaan tähän nöyryytykseen ja ennen kaikkea koko sovintojärjestelyyn, johtuu useasta eri tekijästä. Yksi on ilman muuta se, että Gazan hallitseminen on osoittautunut vaikeaksi ja syö Hamasin kannatusta. Erityisen merkittävää on kuitenkin laajempi alueellinen kehitys. Syyrian sisällissodan takia Iranin asema merkittävässä osassa arabimaailmaa on heikentynyt selvästi, mikä vaikeuttaa Hamasinkin asemaa. Sunni-islamismia edustavana järjestönä sen on entistä vaikeampi olla Iranin tuen varassa. Muslimiveljeskuntaa edustavan Muhammad Mursin syrjäyttäminen Egyptissä oli Hamasin kannalta suunnaton tappio. Kuten jo mainitsin yllä, Egyptin nykyjohto suhtautuu Muslimiveljeskuntaan ja Hamasiin jyrkän kielteisesti.

Kolmas Hamasin suurista viimeaikaisista haasteista on Qatarin kriisi. Saudi-Arabian ja Emiraattien saarron takia Qatar on painostanut voimakkaasti Hamasia lähentymään Fatahia. Hamas on nimenomaan yksi näistä ”terrorijärjestöistä”, joiden tukemisesta Saudi-Arabia ja Emiraatit Qataria syyttävät. Se, että sovintoneuvotteluissa on nyt edistytty, johtuu siis ennen kaikkea Abbasin sisäisestä ja Hamasin ulkoisesta heikkoudesta.

Mitä tekevät Israel ja Yhdysvallat

Israelin pääministeri Benyamin Netanyahu ilmoitti sopimuksen jälkeen, että mahdollisen yhteishallituksen tulee riisua Hamas aseista, katkaista kaikki suhteet Iraniin ja tunnustaa Israelin olemassaolon oikeutus. Vasta näiden ehtojen täyttyessä Israel on valmis yhteistyöhön hallituksen kanssa.

17. lokakuuta Israelin hallitus teki virallisen päätöksen, ettei se tule tekemään yhteistyötä sellaisen hallituksen kanssa, jota Hamas tukee. Sen lisäksi se asetti lukuisia ehtoja yhteistyölle. Netanyahun jo aiemmin ilmoittamien ehtojen lisäksi Palestiinalaishallinnon tulee muun muassa jatkaa Hamasin ”terrori-infrastruktuurin” tuhoamista Länsirannalla. Toistaiseksi muodollista päätöstä mahdollisista vastatoimista ei ole tehty. Kymmenen vuoden takainen esimerkki viittaa siihen suuntaan, että sellaiset ovat todennäköisiä, mikäli yhteishallitus todella syntyy.

Hallitus päätti sen sijaan jatkaa toistaiseksi yhteistyötä palestiinalaishallinnon kanssa. Israelin asenne ei tule kenellekään yllätyksenä ja perustuu aikaisempiin ennakkotapauksiin. Yhteistyötä palestiinalaishallinnon kanssa ei mielellään lopeteta siksi, että palestiinalaishallinto on keskeisessä roolissa estämässä Israeliin kohdistuvaa terrorismia Länsirannalla. Sitä tarvitaan myös pitämään yllä palestiinalaisten siviilihallintaa, mitä Israel ei halua itselleen. Palestiinalaisten sisäinen hajaannus on muutenkin palvellut Israelin hallituksen strategisia päämääriä, joihin ei kuulu kipeitä myönnytyksiä sisältävän sopimuksen neuvotteleminen.

Yhdysvallat on suhtautunut positiivisesti Hamasin ja Fatahin lähentymiseen ja tukenut Egyptin pyrkimyksiä. Yksi tärkeä syy tukeen on siinä, että sopimus vahvistaa Abbasin asemaa. Toisaalta Israelin kielteinen asenne vaikeuttanee Trumpin mahdollisia pyrkimyksiä saada aikaan se ”diili”, josta hän on toistuvasti puhunut. Joka tapauksessa sekä Yhdysvalloissa että EU:ssa nähdään, että sopimus mahdollistaa Gazan humanitaarisen tilanteen parantamisen.

Kuten odottaa saattaa, Yhdysvallat on kuitenkin jo asettunut Israelin kannalle yhteishallitukseen liittyen. Trumpin erityislähettiläs Jason Greenblatt totesi, että Hamasin tulee tunnustaa Israel ja riisua aseensa, jotta se voisi osallistua yhteishallitukseen. Näin Yhdysvallat on pitämässä kiinni niistä samoista ehdoista, jotka Hamasille asetettiin jo kymmenen vuotta sitten. Hiljan Ison-Britannian silloinen pääministeri Tony Blair myönsi, että hän ja muu kansainvälinen yhteisö tekivät virheen silloisessa ratkaisussaan. Blairin mukaan ei olisi pitänyt alistua Israelin painostukseen asettaa Hamasin hallitukselle välittömästi pakotteita. Sen sijaan olisi pitänyt ”vetää Hamas mukaan dialogiin”. Virheellinen politiikka ajoi Blairin mukaan Hamasin Iranin syliin. On kaikki syyt epäillä, että täsmälleen sama virhe tulee toistumaan, mikäli yhteishallitus syntyy.

Miten siis käy?

Pitemmän päälle sovun säilyminen on vaikeaa useasta eri syystä. Pelkästään neuvottelut Hamasin ja Fatahin välillä tulevat olemaan vaikeita, ja sopu voi kaatua jo niihin. Netanyahun hallitus pyrkii epäilemättä viemään pohjan sovulta. Tähän tulee liittymään poliittista painostusta Yhdysvaltoja ja EU:ta kohtaan sekä pyrkimyksiä kasvattaa Hamasin ja Fatahin välisiä jännitteitä. Sekä Hamasin että erityisesti Fatahin sisäinen valtataistelu muodostaa myös merkittävän haasteen kestävälle ratkaisulle. Muhammad Dahlanin pyrkimys palata valtaan Gazassa on vain yksi tällainen riskitekijä.

Toivottavasti kansainvälinen yhteisö pystyy kerrankin toimimaan tavalla, joka vaikeuttamisen sijaan helpottaisi ongelmien ratkaisua. Kaikki osapuolet ja erityisesti Gazan väestö ansaitsisivat sen.
[1] Fatah (Harakat al-Tahrir al-Watani al-Filastini, Palestiinan kansallisen vapautuksen liike) on palestiinalaisten poliittinen puolue, joka on suurin jäsenjärjestö PLO:ssa (Munazzamat al-Tahrir al-Filastiniyyah, Palestiinan vapautusjärjestö).



Hannu Juusola, 20 lokakuuta 2017

,




2 kommenttia

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Kari Väistö, vastaa

    Hamasin ja Fatahin yhteinen tavoite

    On yksi asia, joka voi yhdistää nämä kaksi järjestöä ja se on yhden valtion hävittämiseen tarkoitettu yhteinen sopimus. Muussa tapauksessa järjestöjen yhteiselo tuskin kestää pitkään.
    Israel teki vaatimuksensa selviksi sovintosopimuksen julkaisun jälkeen. Pääministeri Netanjahu sanoi, ettei palestiinalaishallinnon kanssa tulla käymään mitään neuvotteluja ennen kuin Hamas tunnustaa Israelin, lopettaa terroriteot, riisuutuu aseista, palauttaa vuoden 2014 sodasta asti pitämänsä israelilaissotilaiden ruumiit, irrottautuu suhteestaan Iraniin ja luovuttaa rajavalvonnan palestiinalaishallinnolle. Kyseessä on tietenkin vaatimuslista, jota Hamas ei milloinkaan voi hyväksyä. Se merkitsisi, että järjestö lakkaisi olemasta olemassa sellaisena kuin sen tunnemme.
    Jälleen kerran tapahtuu mitä omalaatuisin ilmiö. Vaikka kansainvälinen yhteisö kuulee tällaisia lausuntoja Hamas-johtajilta, niihin reagoidaan tuskin mitenkään. Hamasia ei eristetä, palestiinalaishallintoa ei nuhdella – ja Israelin oletetaan vain sulkevan silmänsä lausunnoilta ja alkavan neuvotteluihin.

    Lausunnot, joita järjestöjen johtajat ovat antaneet sisäiseen käyttöön, eivät sisällä rauhantahtoa Israeliin, mutta se ei tarkoita, että ne tulisi jättää huomioimatta. Se, että tällaisia lausuntoja tarvitaan Hamasin hallintaan, paljastaa jälleen kerran, mikä on järjestön liikkeellä pitävä motiivi. Se paljastaa, ettei kyseisellä järjestöllä ole mitään annettavaa.

    Kuka tahansa vaatiikin Israelia käymään neuvottelupöytään palestiinalaishallinnon kanssa niin, että se sisältää Hamasin, elää haavekuvissa. Todellisuudessa neuvotteleminen palestiinalaishallinnon kanssa on lähes yhtä ongelmallista jo ilman Hamasiakin. Fatahin peruskirjan mukaan sillä on sama päämäärä kuin Hamasilla – se vain ilmaisee itseään sivistyneemmin. Lyhyesti sanottuna todellista rauhaa ei saavuteta niin kauan, kun Hamas ja Fatah johtavat palestiinalaisarabeja. Eivätkä ne näyttäisi pystyvän siihenkään yhteistyössä keskenään.

    Esiintyessään YK puheensa edellä 200 palestiinalaissyntyiselle Amerikan arabille New Yorkissa Abbas sai valtavat aplodit todetessaan: ”Me emme aio neuvotella Netanjahun kanssa ennen kuin hän tunnustaa Palestiinan valtion vuoden 1967 rajojen mukaisesti … Mitä tulee juutalaisvaltioon, vastaukseni heille on lopullinen: Me emme tule tunnustamaan juutalaisvaltiota!”.
    Tai
    “Jerusalem is our capital and we will never give this up… Don’t let our holy sites be contaminated [by the Jews],” Abbas declared.
    tunnettu PA/PLO:n puheenjohtaja kertoi PA/TV:n haastattelussa maaliskuun puolivälissä, että koko Israelin maa on miehitettyä aluetta. Kuitenkin hän englannin-kielisissä ohjelmissa sanoo kannattavansa kahden valtion periaatetta, mikä ei sovi ollenkaan yhteen hänen arabiaksi antamiensa lausuntojen kanssa.
    Pääministerin kansliasta todettiin, että Netanyahu on tarjonnut suoria keskusteluja Abbasille lukuisia kertoja missä ja milloin vain ilman ehtoja.
    Abbas on kuitenkin toistuvasti torjunut ne asettaen ennakkoehtoja, joista hän tietää, ettei Israel voi koskaan hyväksyä niitä.
    Abbas on torjunut Kvartetin ehdotuksen kieltäytyen ehdottomasti kaikista neuvotteluista Netanjahun kanssa kunnes Israel on hyväksynyt ”neuvotteluiden” lähtökohdaksi käytännössä kaiken mikä neuvotteluissa juuri pitäisi ratkaista!
    Hän haaveilee palestiinalaisvaltion rajoiksi vuoden 1949 aselepolinjoja (kuvitteellinen ”vuoden 1967 raja”) ja Israelin täyttä vetäytymistä niille (vaikka YK:n päätöslauselma 242 ei vaadi tällaista täyttä vetäytymistä), sekä Itä-Jerusalemin tunnustamista palestiinalaisten pääkaupungiksi (vaikka Jerusalem ei miltään osin koskaan ole ollut yhdenkään arabivaltion pääkaupunki, ainoastaan juutalaisvaltion). Hän vaatii Lähi-idässä asuville miljoonille palestiinalaisille ja heidän jälkeläisilleen rajatonta oikeutta muuttaa, ei suinkaan omaan Palestiinan valtioon vaan, Israelin sisälle (mikä käytännössä olisi juutalaisvaltion loppu).
    Herää kysymys mistä hän tarkalleen ottaen on neuvottelemassa saatuaan etukäteen kaiken mistä piti neuvotella. Rauhasta? Mihin hän rauhaa tarvitsee saatuaan valtion ilman rauhaa?

    Hamasin väite sopimusten kunnioittaminen Israelin kanssa on vain länsimaille tarkoitettu satu.
    Yahya Sinwar, joka on suhteellisen uusi Hamas-johtaja Gazassa, sanoi teini-ikäisten kanssa pidetyssä kokouksessa: “Aikakausi, jolloin [olisi puhuttu, että] Hamas voisi tunnustaa Israelin on ohi, eikä kukaan voi keskustella Israelin tunnustamisesta, koska meidän päämäärämme on pyyhkiä se pois kartalta.”
    Samaan tapaan ulkomainen Hamas-johtaja Maher Salah sanoi Istanbulissa pidetyssä konferenssissa perjantaina: “Sanon Natanjahulle: älä vaivaudu, valtiosi lakkaa olemasta. Kuningaskuntasi tullaan tuhoamaan… .” Salah lupasi Israelin pääministerille, ettei tämän valtio tulisi juhlimaan sadatta itsenäisyyspäiväänsä ja rehenteli Hamasin “armeijan” voimilla.
    Mitä tulee aseisiin, toinen Hamas-johtaja Salah Al-Arouri sanoi, ettei niistä tulla neuvottelemaan. Iranin hallituksen kanssa Teheranissa pitämänsä kokouksen jälkeen hän sanoi: “Sovinto Fatahin kanssa ei tule vaikuttamaan palestiinalaisen vastarintaliikkeen aseisiin… Vastarintaliike tulee epäilemättä aina pitämään kiinni aseistaan, eikä se koskaan tule laskemaan niitä.” Hamasin virkailija Rawhi Mushtaha sanoi, että Hamasin aseet ovat “pyhiä ja kunniallisia,” ja Sinwar lisäsi, että Hamasin riisuminen aseista “on turha toivo; kuin saatana unelmoisi pääsystä paratiisiin.”
    Teheranin kokouksessa kummatkin osapuolet ilmaisivat tahtovansa jatkaa yhteistyötä yhteisen päämääränsä, Israelin vastustamisen, pohjalta. Iranin presidentin neuvonantaja Velayati sanoi: “Käytämme kaikki mahdollisuudet tavata tovereitamme vastarintaliikkeen puolella ja erityisesti Hamasia, ja ylistämme tämän liikkeen asennoitumista kieltäytyä luovuttamasta vastarintaliikkeen aseita.”
    Uskomukset Hamasin ja PLO:n peruskirjojen muutoksista ovat vain harhaa, sillä edelleen PLO:n peruskirja on ennallaan ja Hamas ei islamin nimissä tule koskaan luopumaan omasta peruskirjan sisällöstään. Siitä pitää huolen myös Teheran.
    Lause: ”Vaikka Hamas ei tunnusta Israelia, se on nyt valmis hyväksymään palestiinalaisvaltion vuoden 1967 rajoilla ja neuvottelemaan sen perustamisesta Israelin kanssa” on kummallinen, sillä tuo ”raja” oli Jordanian ja Israelin välisen tulitauon jälkeinen aselepolinja vuonna 1949. Aseleposopimuksessa todetaan, että linjasta on sovittu ”kuitenkaan rajoittamatta tulevia alueellisia siirtokuntia tai rajalinjoja…” Nimenomaan arabivaltiot vaativat nämä sanat sopimukseen samasta syystä kuin edellä: ne kieltäytyivät tunnustamasta Israelia. Kun rauhansopimus Jordanian kanssa allekirjoitettiin vuonna 1994, ”Vihreä linja” lakkasi olemasta eikä sillä ole oikeudellista pätevyyttä.
    Eikä koko lauseessa ole mitään tekemistä Israelin olemassaolon hyväksymisestä.
    Uskokoon ken haluaa näiden rauhantahtoon.
    Israelia kritisoivat Lähi-idän asiantuntijat eivät puhu siitä tosiasiasta, että Gazan saarto oli mahdollista purkaa jo vuonna 2005, kun Israel vetäytyi yksipuolisesti Gazasta ja luovutti hallinnon palestiinalaisille.
    Lisäksi saarto on kansainvälisen lain mukainen, sillä kyseessä on edelleen jatkuva sotatila Hamasin taipumattomuudesta johtuen. Esitettäessä Gazan siviilien kärsimyksien johtuvan saarrosta sivuutetaan täysin Hamasin aloittama terrori ja rakettituli aivan kuin niille olisi jokin oikeutus, vaikka Hamasilla oli mahdollisuus toimia toisin eli alkaa rakentamaan käsillä olevaa yhteiskuntaansa.

    Edelleen käytetään virheellisesti miehitys-sanaa. Johtuneeko se siitä, että sitä on hoettu jo vuosikymmeniä välittämättä mistä se on peräisin.
    Nykyisin pyritään unohtamaan tai muuttamaan taloudellisista ja/tai poliittisista syistä se mitä on tapahtunut lähihistoriassa.
    Eräs mielenkiintoinen episodi juutalaisille tarkoitetusta alueesta oli Rothcshildin Turkin sulttaanille myöntämä laina, jonka takauksena oli silloinen ottomaanien Palestiina. Tämä panttioikeus kirjautui mandaattisopimukseen eräänä alakohtana sekä sai lainvoiman Kansainliiton San Remon kokouksessa 24.4.1920.
    Tiettävästi tätä lainaa ei ole koskaan lyhennetty tai maksettu takaisin.
    1.maailmansota syttyi 1914 ja vastakkain olivat myös liittoutuneet ja Turkin ottomaanien imperiumi, joka oli hallinnut Lähi-idän alueita jo 400 vuotta.
    Lähi-idän alueilla saivat itsenäisyytensä täsmälleen samojen perusteiden, Kansainliiton päätösten, mukaan kuin myös juutalaisvaltio, jolle se olisi kuulunut tulla jo aikaisemminkin.
    Eli jos juutalaisvaltion itsenäisyys kielletään, niin samoilla perusteilla joudutaan kieltämään kaikkien arabivaltioiden itsenäisyys.
    Kaikki alueet, kuten Egypti, Irak, Jordania, Libanon, Syyria; Saudi-Arabia ym., olivat Turkin ottomaanien keskushallinnon hallinnassa ennen 1.maailmansotaa.
    Liittoutuneiden voitettua sodan synnytettiin jako miten nuo alueet jaetaan omiksi alueiksi eli annettiin ns. mandaattihallintaoikeudet tarkoituksena, että alueet myöhemmin itsenäistyisivät omiksi valtioiksi.
    Iso-Britannian tarkoitus oli, että koko Palestiina-mandaatti (nyk. Israel ja Jordania) annetaan maailman juutalaisille kansalliseksi kodiksi Balfourin julistuksen mukaisesti. Tämä oli hyväksytty Iso-Britannian hallituksessa ja ylähuoneessa. Tälle päätökselle annettiin lainvoima kun Kansainliitto perustettiin v.1919, joka teki päätöksen 24.4.1920, että koko alue jää brittien mandaattialueeksi tarkoituksena muodostaa tälle juutalaisten kansallinen koti.
    Kun alueelta alkoi löytymään öljyä, niin Iso-Britannian mieli muuttui ja he jakoivat kaksi vuotta myöhemmin mandaattialueen kahtia v.1922 hyvitykseksi emiiri Abdullahille, jolloin Jordanjoen itäpuoli jäi emiiri Abdullahin hallintoalueeksi (Trans-Jordania), koska emiiri yritti valloittaa Saudi-Arabiaa ja epäonnistui siinä. Britit näin saivat molemmat pidettyä tyytyväisinä.
    Jaon jälkeen alueelta ajettiin pois 10.000 juutalaista, jotka olivat muuttaneet aikaisemmin sinne, tuhottiin kaikki juutalaisuuteen viittaava synagogista ja kouluista lähtien.
    Jordanjoen länsipuoli, käsittäen myös Golanin, Kansainliiton päätöksellä 24.7.1922 päätettiin jättää lopullisesti maailman juutalaisten kansalliseksi kodiksi. Päätös siirrettiin sellaisenaan YK:n peruskirjaan muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin. Kyseinen päätös on edelleen voimassa eikä sitä ole muutettu millään tavalla.
    Alueella asui n.400.000 juutalaista ja sinne muutti holokaustin jälkeen n.250.000.
    Kuitenkin YK päätti 29.11.1947 vastoin peruskirjaansa jakaa vielä alue kahtia, arabivaltioksi ja juutalaisvaltioksi, sen tarkemmin määrittelemättä. Tämä määräys oli suositus aluejakojen suhteen edellyttäen, että kumpikin osapuoli hyväksyy sen. Jos tätä jakoa ei hyväksytä jää aikaisempi jakopäätös voimaan.
    Juutalaiset hyväksyivät tuon suosituksen sillä edellytyksellä, että myös toinen osapuoli hyväksyy sen, jota ei koskaan tapahtunut.
    Tämä päätös, PL181, mitätöityi arabivaltioiden hyökätessä 16.5.1948 juuri itsenäistyneen juutalaisvaltion kimppuun.
    Tätä päätöstä ei ole enää olemassa vaikka ns. palestiinalaiset ja heitä kannattavat sitä haluavat.
    V.1948 vapaussodan tuloksena Egypti miehitti täysin laittomasti Gazaa ja Jordania Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia.
    Näitä miehityksiä ei kansainvälisesti tunnustettu, vain Iso-Britannia tunnusti Länsirannan miehityksen ja Pakistan Länsirannan ja Itä-Jerusalemin miehityksen.
    Miehityksiä ei tuotu koskaan YK:hon eikä Arabiliittokaan hyväksynyt niitä.
    Egyptin ja Jordanian miehitykset olivat YK:n päätöksen vastaisia ja näin myös laittomia.
    Jordania liitti itseensä Länsirannan ja Itä-Jerusalemin v.1950, tällöin siellä asuvat ns. palestiinalaiset olivat jordanialaisia. Heillä oli Jordanian passi, lainsäädäntö, rahayksikkö jne.
    Silloin ei puhuttu mitään nykyisin esillä pidettävästä Palestiinan valtiosta, vaan silloista Israelin aluetta pidettiin Palestiinana ja tuon YK:n hyväksymän laillisen valtion ”vapauttamiseksi” perustettiin v.1964 PLO. Vastaavasti Länsiranta oli Jordaniaa eikä puhuttu mitään Länsirannalle perustettavasta Palestiinan valtiosta, jonka pääkaupunki olisi Itä-Jerusalem.
    Ratkaiseva tekijä tässä konfliktissa on uskonto nimeltään islam, sillä islamin käsitys on se, että alue joka on joskus ollut sen hallinnassa, kuten ottomaanien aikana, tulee olla islamilaisen hallinnon alla ja sitä se tulee aina ja ikuisesti.
    Vuoden -67 sotaa edelsi jatkuva terroritoiminta sen rajojen yli arabimaista. Egyptin presidentti Nasserin uhosi Israelin tuhoa, ja sai Neuvostoliitolta valtavasti aseistusta. Toukokuussa -67 tapahtumat kehittyivät nopeasti Israelia uhkaavaan suuntaan.
    Sota alkoi 5.6.1967, jonka selkeä alkuunpanija oli Nasser ja Egyptiin liittyneet muuta arabivaltiot sekä palestiinalaisjärjestöt.
    Sodan loputtua 19.6.1967 Israelin hallitus tarjosi kaikille hyökänneille arabivaltioille, jotka olivat hyökänneet Israelin kimppuun vastoin YK:n peruskirjan kohtaa 2, jossa mainitaan, ettei yksikään YK:n jäsenvaltio saa hyökätä toisen YK:n jäsenvaltion kimppuun, palautuksen kaikista ns. valloitetuista alueista jotka olivat olleet oikeudellisesti tai laittomasti arabien hallinnassa ennen v.1967 sotaa, sillä ehdolla, että arabimaat tekevät Israelin kanssa pysyvän, kestävän ja sitovan rauhan.
    Arabiliitto kokoontui 1.9.1967 Sudanissa, Khartumissa, ja teki päätöksen Israelin tarjoukseen:
    Ei milloinkaan rauhaa Israelin kanssa
    Ei milloinkaan neuvotteluita Israelin kanssa
    Ei milloinkaan Israelin tunnustamista
    Tämä tarkoitti sitä, ettei Israelilla ollut minkäänlaista neuvottelukumppania.
    Tällöin mukaan tuli YK ja laati päätöslauselman 242.
    Tätä päätöslauselmaa on haluttu monesti tulkita väärin palestiinalaiskonfliktin yhteydessä. Päätöslauselmaan on kirjattu vain ja ainoastaan tarkoituksena saada rauha koko Lähi-itään. Siinä ei ilmaista mitään sellaisesta kuin palestiinalainen tai Palestiina. Eli lauselma kehottaa kaikkia alueen valtioita tekemään keskenään pysyvän rauhan ja elämään turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisäpuolella. Eikä myöskään vaadi Israelia vetäytymään kaikilta valloittamiltaan alueilta, vaan alueilta, jotka takaavat tulevien rauhanneuvottelujen pohjalta Israelille oikeudenmukaiset ja turvalliset sekä tunnustetut rajat.
    Ikävän ja väärän vivahteen tämän päätöslauselman käsittelyyn ovat tuoneen ns. palestiinalaiset lisäämällä oman tulkintansa rajoista ja omistuksesta, joita ei alkuperäisessä päätöslauselmassa ole.
    Jälleen arabivaltiot rikkoivat aselevon ja yrittivät tuhota YK:n jäsenvaltio Israelin v.1973 yllätyshyökkäyksellä.
    Tämän seurauksena YK teki päätöslauselman 338. Päätöslauselmassa 338 tuomittiin yksiselitteisesti arabivaltiot hyökkääjinä. Samalla kehotettiin noudattamaan 242, joka oli annettu 1967 marraskuussa kuuden päivän sodan, sekä sitä seuranneen Arabiliiton kokouksen jälkeen.
    Ainoastaan Egypti ja Jordania ovat Israelin kanssa noudattaneet tähän päivään asti päätöslauselmaa 242. Egypti teki rauhan Israelin kanssa v.1979 ja Israel palautti Egyptille Siinain. Gazaa Egypti ei halunnut itselleen, sillä se tiesi olleensa laiton miehittäjä. Jordania teki rauhansopimuksen Israelin kanssa v.1993 ilman mitään aluevaateita Länsirantaan ja Itä-Jerusalemiin suhteen, sillä sekin tiesi olleensa laiton miehittäjä.
    Kun selaa historiaa ja kansainvälisiä päätöksiä niin väistämättä hokema ”miehitys” joutuu outoon valoon.

    Tämä ns. uusi historiantutkimus syyttää vanhempaa historiantutkimusta kritiikittömyydestä ja kansallisen myytin rakentamisesta.
    Tällainen perustuu monesti poliittiseen ajatteluun, ei historiallisiin ja kansainvälisiin oikeudellisiin säädöksiin mandaattialueiden jaosta. Sen lisäksi se toimii perin yksipuolisesti unohtaen toisenkin pakolaisongelman ja juutalaisen kansanosan oikeudesta turvalliseen olemassaoloon omassa valtiossa siinä missä ympäröiville arabivaltioille myönnettiin tämä oikeus kansainvälisesti.
    Lisäksi jätetään huomiotta Amin al-Husainin yhteys vuoden 1929 mellakoihin, jotka olivat yksin arabien masinoimia. Rehellisyyden nimissä olisi pitänyt kertoa yllä mainitun hengenmiehen järjestäneen jo 1920–21 aikana kymmenien maahanmuuttajien tappamisen. Arabiliitto velvoitti kaikkia jäsenmaitaan hyökkäämään heti kun mandaattiaika päättyisi. Puhe arabimaiden haluttomuudesta sotia ei pidä yhtä tosiasioiden kanssa. Arabiliitossa sotaan lähteminen sai jopa euforisia piirteitä.
    Mitä v.1948 jälkeen on tapahtunut tuolla rintamalla, voidaan helposti todeta Ben-Gurionin olleen kaukaa viisas siinä, ettei lähtenyt luovuttamaan maa-alueita väitettyjä arabivaltioiden tarjoamia sopimuksia vastaan. Lukuisat tapahtumat ympäröivien valtioiden ja järjestöjen puutteellisesta rauhantahdosta ja sopimusrikkomuksista kertovat karua kieltään heidän tavoitteistaan. Jos Ben-Gurion olisi suostunut luovuttamaan maa-alueita niin olisiko juutalaisilla ollut enää paikka minne mennä, vaikkapa täältä uutta antisemitismin nousua potevasta Euroopasta.

  2. Kari Väistö, vastaa

    Laiton miehitys?

    Ei ainoastaan Suomessa vaan useissa maissa vallitsee merkillinen päähänpinttymä siitä, että Israel miehittää laittomasti Juudeaa ja Samariaa sekä Itä-Jerusalemia.
    Pelkästään YK:n peruskirjan mukaan tällainen luulo ei pidä paikkaansa.
    Hyvä esimerkki kansainvälisestä lainsäädännöstä ratkaisuineen löytyy aivan lähihistoriasta, 22.3.2012, koskien PLO:n tekemää haastetta Jerusalemin raitiovaunuliikenteen rakentamisesta.
    PLO teki valituksen 2014 Israelin yhteistyössä ranskalaisten yhtiöitten kanssa tekemästä raitiotiestä Jerusalemin vanhassa kaupungissa.
    PLO valitti Versaillesissa sijaitsevaan Vetoomustuomioistuimeen (Tribunal de Grande Instance). Valitus oli Alstomia ja Veolia (rakentajat) vastaan. PLO perusteli valitustaan sillä, että raideliikenteen rakentaminen on laiton, koska YK, EU, monet kansalaisjärjestöt ja maiden hallitukset katsovat ”Israelin miehittävän palestiinalaisia alueita”.
    Mitkä ovat kummankin osapuolen oikeudet kansainvälisen oikeuden mukaan?
    Jotta voidaan ratkaista, onko raitiovaunuliikenteen rakentaminen laillinen vai ei, tuomioistuimen täytyi perehtyä kansainväliseen oikeuteen ja kansainvälisiin sopimuksiin todentaakseen niiden mukaan
    palestiinalaisille ja israelilaisille kuuluvat oikeudet.
    Kyseessä on ensimmäinen kerta Israelin vuonna 1948 tapahtuneen perustamisen jälkeen, kun riippumaton, ei-­israelilaista tuomioistuinta on vaadittu tutkimaan Länsirannan alueiden statusta kansainvälisen oikeuden näkökulmasta, ilman kummankaan osapuolen poliittisia vaatimuksia.
    Mikä on kaikkein tärkeintä, on se, että se selventää laillista realiteettia.

    Versaillesin Vetoomustuomioistuimen 3. Osaston ratkaisun mukaan / The 3rd Chamber of Court of Appeal of Versailles Israelilla on oikeus alueisiin ja sen päätökseen rakentaa raitioliikenne Länsirannalle ja siellä oleville alueille, ja Vetoomustuomioistuimen tuomarit hylkäsivät palestiinalaisten esittämät väitteet.
    PLO ei valittanut (ei pystynyt perustelemaan väitteitään) Korkeimpaan Oikeuteen, joten kyseinen päätös sai lainvoiman.
    Mistä johtuu, ettei tätä tapahtumaa noteerattu YK:ssa, Euroopassa, mediassa tai tutkijoiden piirissä, sen voi jokainen päätellä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *