Faktojen hautausmaa? Vuoden 1967 sodan tosiseikat ja myytit

Olli Ruohomäki käsitteli vuoden 1967 sotaa ja sen perintöä Lähi-itä NYT:issä pari viikkoa sitten julkaistussa kirjoituksessa Diplomatian hautausmaa. Osa hänen esittämistään väitteistä on harhaanjohtavia tai suorastaan virheellisiä.

Ruohomäki viittaa kirjoituksessaan ”arabimaiden kesäkuussa 1967 aloittamaan kuuden päivän sotaan”. Väite arabimaiden roolista sodan alullepanijoina ei pidä paikkaansa. Sota alkoi kesäkuun 5. päivä Israelin yllätyshyökkäyksellä Egyptiin. Jordanialla ja Syyrialle oli Egyptin kanssa puolustussopimus, joten ne liittyivät sotaan.

Kun Ruohomäen tietoon tuotiin tämä korjaus, hän kommentoi Egyptin aloittaneen sotatoimet Israelia vastaan jo toukokuussa, ennen Israelin hyökkäystä. Ottamatta tässä sen enempää kantaa Egyptin toimiin liittyviin väitteisiin, on selvää, että jos sodan katsoo alkaneen kesäkuussa, sen ei voi samaan aikaan katsoa alkaneen toukokuussa. Sodan taustaa ja vuoden 1967 sotatoimia voi toki käsitellä laajemmin, mutta silloin ei ole syytä rajoittua toukokuuhun (Israelin ja arabimaiden välillä oli taisteluita pitkin vuotta 1966 ja 1967), eikä ilmaisu ”kuuden päivän sota” viittaa viikkojen tai kuukausien tapahtumasarjaan, vaan kuusi päivää kestäneeseen sotaan.

 

Ruohomäki jatkaa kommentissaan, että ”on täysin selvää, että arabimaat olivat 1967 aggressiivisia toimijoita eikä asiaa voi toisin selittää”. Asiaa ovat selittäneet toisin muun muassa Israelin sodanaikainen ulkoministeri Abba Eban, jonka mukaan Egyptin presidentti Nasser ei halunnut sotaa; Israelin pääesikunnan tuolloinen johtaja Jitzhak Rabin, jonka mukaan sekä Nasser että Israelin johto tiesivät, että Egyptin joukot Siinailla eivät riittäneet hyökkäykseen; Israelin armeijan logistiikasta vastannut kenraalimajuri Mattityahu Peled, jonka mukaan ei ollut näyttöä siitä, että Egypti olisi valmistautunut sotaan, minkä myös Israelin tiedustelupalvelu tiesi1; sekä asiaa tutkineet historioitsijat, joista tässä viittaan vain Avi Shlaimiin2. Asiasta voi siis järkevästi esittää erilaisia tulkintoja, toisin kuin Ruohomäki kirjoittaa.

Ruohomäen mukaan ”vuoden 1967 sodan seurauksena sai alkunsa myös palestiinalaiskysymys”. Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Sionistiliikkeen ja palestiinalaisten välinen konflikti alkoi jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Merkittäväksi kansainväliseksi kysymykseksi se nousi viimeistään sionistiliikkeen ja Israelin valtion vuosien 1947–1949 sodassa toteuttaman etnisen puhdistuksen myötä, kun yli 700 000 palestiinalaista ajettiin pakolaisiksi.

Ruohomäki myös toistaa kirjoituksessaan kuluneen väittämän, jonka mukaan Israel on ”Lähi-idän ainoa demokratia”. Demokratian perustan muodostavat yhtäläinen oikeus osallistua poliittiseen järjestelmään etnisyydestä riippumatta, tasa-arvoinen kohtelu lain edessä sekä kaikkien ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Israelin hallitus ei tunnusta historiallisen Palestiinan alueella mitään muuta suvereniteettia kuin omansa. Viisi miljoonaa alueen 6,4 miljoonasta palestiinalaisasukkaasta ei saa äänestää valittaessa alueella valtaa pitävää Israelin hallitusta ja 1,4 miljoonaa syrjitään järjestelmällisesti, koska he kuuluvat väärään etniseen ryhmään. Lisäksi Länsirannan ja Gazan palestiinalaisia sitovat eri lait kuin israelinjuutalaisia ja heidän ihmisoikeuksiaan loukataan päivittäin. Kuten Etelä-Afrikka vuosina 1948–1994, Israel ei ole demokratia vaan apartheid-valtio, kansainvälisen oikeuden tarkoittamassa merkityksessä.3

Kommentoimatta tarkemmin niin kutsutun rauhanprosessin analyysiä, on syytä tuoda esille, että miehityksen ja apartheidin jatkumiseen on yksinkertainen syy: israelinjuutalaisilla ei ole syytä luopua valta-asemastaan suhteessa palestiinalaisiin, elleivät he koe sen jatkumisesta aiheutuvan heille haittaa. Kansainvälisen paineen aikaansaaminen edellyttää tilanteen tosiasioiden tuntemista, mitä Lähi-itä NYT:in kirjoitukset ovat aiemmin edistäneet ja toivottavasti edistävät myös jatkossa.

 

Lähteet

1) John Perach (2015): 10 Myths about the Six-Day War Debunked.

2) Avi Shlaim (2001): The Iron Wall: Israel and the Arab World. W.W. Norton, New York.

3) Apartheidista tarkemmin, ks. Human Sciences Research Council, Democracy and Governance Programme, Middle East Project (2009): Occupation, Colonialism, Apartheid? A re-assessment of Israel’s practices in the occupied Palestinian territories under international law  tai Syksy Räsänen (2017): Israelin apartheid. Into Kustannus, Helsinki.



Syksy Räsänen, 12 kesäkuuta 2017

, , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

Seuraava artikkeli

Hyödyttömän Marokon huuto



2 kommenttia

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Olli Ruohomäki, vastaa

    Niinpä niin. Lähi-idän tapahtumia tarkasteltaessa totuus ja faktat ovat tosiaan useimmiten ensimmäisiä uhreja kuten Syksy Räsäsen kommentit kirjoituksestani osoittavat.
    Räsänen kommentoi kirjoitustani seuraavasti: ”Puuttumatta siihen, oliko Tiraninsalmen meriliikenteen rajoittaminen ja Egyptin joukkojen siirtäminen Siinaille sotatoimi tai ei, kumpikaan ei tapahtunut kesäkuussa. Jos sodan alkamisen ajoittaisi siihen, se tapahtuisi toukokuussa. (Silloin myöskään sen kutsuminen kuuden päivän sodaksi ei olisi johdonmukaista, koska se olisi kestänyt pidempään.”)
    ”Jordania ja Syyria liittyivät sotaan Israelin hyökättyä Egyptiin, niiden toimet eivät siis myöskään aloittaneet sotaa.”
    Räsänen on oikeassa siinä, että yllä mainitut Egyptin vihamieliset toimet Israelia kohtaan eivät tapahtuneet kesäkuussa vaan toukokuussa. Ne olivat kuitenkin sotatoimia vaikka Egypti ei olisi vielä ampunut laukaustakaan. Nykypäivänä toimia luonnehdittaisiin käsitteellä hybridisota tai ei-lineaarinen sodankäynti. Tätä ilmaisua ei tunnettu 1960-luvulla, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että Egyptin toimet olivat osa pidempää vihamielistä narratiivia Israelia kohtaan.
    1967 sota tunnetaan kuuden päivän sotana, mutta sota tulee ymmärtää kontekstissaan. Nasser oli esimerkiksi toukokuussa lausunut seuraavaa: ”Our basic objective will be the destruction of Israel. The Arab people want to fight,”… We will not accept any…coexistence with Israel…Today the issue is not the establishment of peace between the Arab states and Israel….The war with Israel is in effect since 1948.”
    Mitä tulee Syyriaan, Israelissa sijaitsevia kibbutseja vastaan oli isketty pitkin kevättä Golanin kukkuloilta. Tämä siis ennen itse kesäkuun ”kuuden päivän sotaa”. Jos iskut israelilaista siviiliväestöä kohtaan ei ole sotatoimi niin ’what can I say’…..

  2. Kari Väistö, vastaa

    Onpa johdatteleva valokuva heti ensikättelyssä. Näin jälleen luodaan mielikuvaa siitä että koko suojarakennelma olisi muuria, mutta todellisuudessa muurista 90% on teräsverkkoa ja 10% betonia.

    Räsäsen väite sodan aloittajasta on aivan absurdi.
    Arabimailla oli monivuotinen pyrkimys karkottaa juutalaiset ja hävittää Israelin valtio ’arabien pyhältä maalta’. Koko kevään 1967 Syyrian ja Egyptin johtajat kiihottivat alamaisiaan yhä fanaattisempaan Israel-vihaan ja lupasivat hävittää Israelin Lähi-idän kartalta. Syyriassa myöhemmin vallan kaapannut puolustusministeri Hafez al-Assad totesi, että oli tullut aika aloittaa ”vapaussota sionistien savustamiseksi ilmaan arabien kotimaasta”. 20.5.1967 hän julisti armeijansa olevan valmis käynnistämään vapautustoimet ja kitkemään sionistit arabien asuinseuduilta ja uskoi, että aika on kypsä heidän tuhoamiselleen. Egyptissä 1954 vallan kaapannut eversti Gamal Abdel Nasser johtaja lupasi ajaa juutalaiset Välimereen.
    Tilanteen kehittyessä Egyptin johtaja Nasser määräsi 17.5.1967 vuoden 1956 Suezin sodan jälkeen Siinaille sijoitetut YK:n rauhanturvajoukot poistumaan Siinailta ja toi Egyptin joukot Israelin rajalle. YK:n pääsihteeri U Thant suostui Nasserin vaatimukseen yllättävän helposti.
    23.5.1967 Egypti sulki Tiranin salmen ja Akaban lahden kansainvälisen vesireitin Israelin laivoilta sekä saartoi, mikä sellaisenaan on kansainvälisen lain mukaan causa belli, sodan syy. Nasser julisti arabien valmis taistelemaan ja tuhoamaan Israelin. Israel puolestaan oli jo Suezin sodan jälkeen ilmoittanut, että Tiranin salmen sulkeminen on sodanjulistus Israelia vastaan. Sodan aloittamisesta YK:ssa syytetty Israel saattoi tukeutua hyökkäyskäsitteen määrittelyyn, jonka Neuvostoliitto itse oli vuonna 1957 Yhdistyneissä kansakunnissa esittänyt: hyökkääjäksi on tuomittava valtio, joka sulkee toisen valtion rannikon tai satamat. Tämän tulkinnan mukaan sota alkoikin jo 17.5.1967.
    Tärkeää on myös kertoa, että Israel ehdotti heti sodan jälkeen arabimaille rauhanneuvotteluja tarjoten alueluovutuksia rauhaa vastaan. Sudanin Khartumiin syyskuussa 1967 Arabiliitto vastasi ehdotukseen kolmella kuuluisalla EI:llä – EI rauhaa Israelin kanssa, EI neuvotteluja, EI Israelin Israelin valtion tunnustamista – joiden hedelmää yhä nautimme.
    Sodan muodostuminen tiivistettynä:
    Vuoden -67 sotaa edelsi jatkuva terroritoiminta sen rajojen yli arabimaista. Egyptin presidentti Nasserin uhosi Israelin tuhoa, ja sai Neuvostoliitolta valtavasti aseistusta. Toukokuussa -67 tapahtumat kehittyivät nopeasti Israelia uhkaavaan suuntaan:
    14.5. Egypti mobilisoi joukkonsa
    16.5. Nasser vaatii YK-joukkoja poistumaan Israelin rajalta. YK oli Siinain sodan (1956) jälkeen Israelin vaatimuksesta sijoittanut joukkojaan ns. ”puskurivyöhykkeeksi” Israelin ja Egyptin väliselle rajalle. Tämä oli yksi kansainvälisen yhteisön lupauksista Israelille, joiden perusteella Israel luovutti Egyptille takaisin vuoden 1956 sodan jälkeen valtaamansa Siinain niemimaan ja Gazan. Lisäksi israelilaisille aluksille luvattiin taata vapaa kulku kansainvälisillä vesillä. (Egypti oli Siinain sodan edellä sulkenut sekä Suezin kanavan että Tiranin salmen israelilaisilta aluksilta) ja terrori-iskut Egyptin hallitsemasta Gazasta Israeliin luvattiin estää. Kaikki nämä lupaukset petettiin ennen Kuuden päivän sotaa – ensimmäisenä terroritoiminnan ehkäiseminen. Terrori Gazasta Israeliin alkoi heti muutaman päivän kuluttua Israelin vetäytymisestä. Myös Suezin kanava pysyi suljettuna israelilaisilta.
    19.5. YK-joukot poistuvat Nasserin vaatimuksesta ”puskurivyöhykkeeltä”. Kairon radio: ”Tämä on mahdollisuutemme, arabiveljet, tehdä selvää Israelista tappavalla tuhoamisiskulla ja pyyhkiä pois sen häpeätahra pyhältä maaltamme.”
    22.5. Egypti sulkee jälleen Tiranin salmen israelilaisilta. Kairon radio: ”Arabit ovat lujasti päättäneet pyyhkäistä Israelin kartalta.”
    25.5. Egypti rohkaisemana Syyria, Irak, Jordania ja Saudi-arabia siirtävät joukkojaan Israelin rajoille.
    30.5. Kairon radio: ”Akaban lahden sulkemisen myötä Israelilla on edessään kaksi vaihtoehtoa, jotka kummatkin johtavat sen tuhoon: Se joko kuristuu kuoliaaksi arabien sotilaallisen ja taloudellisen boikotin seurauksena tai se tuhoutuu sitä etelästä, idästä ja pohjoisesta piirittävien arabijoukkojen tuleen.”
    31.5. Egyptillä on 100 000 miestä ja 1000 tankkia Israelin vastaisella ”puskurivyöhykkeellä”. Kairolainen El Akhbar-sanomalehti: ”Jordanian kanssa solmitun sotilaallisen sopimuksen mukaan Jordanian tykistö toimii koordinoidusti Egyptin kanssa ja Syyria on asemissa valmiina katkaisemaan Israelin kahtia Kalkilyan kohdalta, missä Israelin alue Jordanian aseleporajan ja Välimeren välillä on vain 13 km leveä.”
    4.6. Israelin rajoille keskitettyjen arabijoukkojen määrä oli kolminkertainen Israelin armeijan miesvoimaan nähden.
    Olisiko Israelin pitänyt Räsäsen mielestä vain odottaa lahtaajien tuloa kädet ristissä, ilmeisesti ja samalla olisi jälleen tapahtunut uusinto Auschwitz-Birkenausta.
    Mikäli Räsänen ei tätä usko niin katsokoon historian ”lehdiltä”, ne eivät ole mielikuvajuttuja.
    On hämmästyttävää tällainen sokeus arabien eli ns. palestiinalaisten harjoittamalle väkivallalle, joka pohjautuu ns. palestiinalaisia edustavan järjestön eli PLO:n peruskirjaan. Huomion arvoinen on myös se seikka, että PLO perustettiin virallisesti ennen 6-päivän sotaa.
    Yhteistyö natsien kanssa alkoi jo 30-luvun lopulla, kun Jerusalemin mufti, joka oli Palestiinan alueen korkea-arvoisin uskonnollinen johtaja, Muhammad Amin Al Husseini matkusti tapaamaan Adolf Hitleriä. Tästä alkoi pitkä yhteistyö palestiinalaisten ja natsien kanssa. Al Hussein, joka oli Jasser Arafatin isän serkku, oli ensimmäinen ja vaikutusvaltaisin poliittisen Islamin ja natsien yhteistyön välinen linkki. Hän toimi omien sanojensa mukaan ”Islamilaisen maailman lähettiläänä” Berliinissä.
    Al Husseini teki sopimuksen Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian kanssa. Hän kokosi muslimeista SS-joukko-osastoja Natsi-Saksan avuksi. Vastavuoroisesti hänen järjestöään luvattiin tukea fasistisen muslimivaltion luomiseksi Lähi-itään. Al-Husseini järjesti juutalaisten vainoja ja murhia Lähi-Idässä ja Balkanilla 30-luvun lopulta alkaen. Hän järjesti niitä jo ennen natsiyhteistyön alkuakin 20-luvulla, sillä hän uskoi niiden kuuluvan Islamiin. Islamin sisäsyntyinen juutalaisvastaisuus löi kättä natsismiin kuuluvan ideologisen antisemitismin kanssa.
    PLO:n juuret ovat näissä Arafatin suvun perustamissa kahdessa SS-Divisioonassa: SS-Hanjarissa ja SS-Skandebergissa.
    ”Ei ole sellaista maata kuin Palestiina. Palestiina on terminä sionistien keksimä.” Näin paikallinen arabijohtaja Britannian Peel komissiolle vuonna 1937. ”On yleisesti tiedossa, että puheet Palestiinasta on hölynpölyä, sen sijaan eteläinen Syyria (nykyinen Israel) on todellisuutta.” Ahmed Shukairy YK:n turvallisuusneuvostolle 1956.
    Näihin lauseisiin sisältyi vielä totuutta, mutta vuoden 1967 käydyn ns. kuuden päivän sodan jälkeen, kun arabeilta Israelin valtion hävittäminen sodalla epäonnistui, alkoi valheiden sarja, jolle ei näytä loppua tulevan. Huomattiin, että propagandassa kuulostaa paremmalta puhua Palestiinan vapauttamisesta kuin Israelin hävittämisestä. Niinpä otettiin käyttöön termit Palestiina ja palestiinalaiset. Kummallakaan termillä ei ole mitään todellista yhteyttä arabeihin, jotka ne nyt itselleen omasivat.
    Todella hämmästyttävää ettei Räsänen ole kiinnostunut siitä mitä kansainvälisesti, myös arabiosapuolien myötävaikutuksella, päätettiin ja säädettiin Palestiina-mandaatin jaosta. Kyseinen päätös on edelleen voimassa ja löytyy helposti YK:n peruskirjan artikloista, lähinnä artiklasta 80.
    On vähän tunnettu fakta, että muslimeille on sallittua kaikenlainen väärä informointi, harhaan johtaminen ja myyttien sepittäminen, jos ne vain edistävät islamin asiaa.
    Tällaiset erehdyttämiset ovat sallittuja erikoisesti silloin, kun ne koskevat juutalaisia. Esimerkiksi palestiinalaiset ovat vuosikymmenien ajan harhauttaen esittäneet sepitelmiä, miten Israel karkotti satoja vuosia Palestiinassa asuneet ”palestiinalaiset” kodeistaan miehittäen alueet.
    Lähes täysin autioituneen ja kokonaan aavikoituneen maan juutalainen asutus alkoi vähitellen tehdä tuottavaksi, mikä veti mukaansa arabeja naapurimaista paremman elämän toivossa.
    Juutalaiset ovat siis Palestiinan maahanmuuton alkuunpanijoita ja uudisraivaajia ostettuaan ottomaaneilta maata kalliiseen hintaan, mikä puhuu vahvasti sen puolesta, ettei Israel ole ”palestiinalaisten” maa-alueitten riistäjä eikä alueen miehittäjävaltio
    Historialliset faktat osoittavat palestiinalaisten väitteen perättömäksi. Käsite muinainen ”palestiinalainen kansa” on myytti ja vääristynyt identiteetti, jonka arabit keksivät Kuuden päivän sodan jälkeen 1967 tekosyyksi Israelin vastaisille aggressioille päämääränä Israelin korvaaminen islamilaisella valtiolla.
    Kansainliitto (YK:n edeltäjä) myönsi 24.7.1922 Palestiinan mandaatin Britannialle sillä nimenomaisella edellytyksellä, että Britannia Balfourin periaatejulistuksen mukaisesti perustaa juutalaisen valtion mandaatille.
    V. 1922 jaettiin Israelille aiemmin luvatusta alueesta 77% palestiinalaisarabeille ja beduiineille. Maan nykyinen nimi on Jordania. Israelille jäi vain 23% alueesta.
    Miksi ei kerrota ja paheksuta Abbasin kaksijakoisuutta? Hän puhuu rauhasta maailmalle, mutta rohkaisee omiaan itsemurhaiskuihin. Vaikenemalla toisen osapuolen negatiivisista asioista ja korostamalla toisen ”rikoksia” luodaan harhaanjohtava, valheellinen todellisuus.
    Entä seuraavat, niistäkään ei kommentoida.
    Oslo-sopimuksen vielä ollessa voimassa, nythän Abbas on kieltäytynyt koko sopimuksesta, Abbas teki kaikki mahdolliset sopimuksen vastaiset rikkomukset sen ollessa voimassa.
    Abbas esittää länsimedialle päinvastaista mitä esittää omissa medioissaan ja kokouksissaan.
    Tukee terrorismia ja välivaltaa antamalla murhien ja muiden terroritekojen tekijöiden perheille tuntuvia palkintoja, avustuksia, luomalla terrorin tekijälle marttyyrinkaavun nimeämällä katuja tekijän mukaan jne.
    Kasvattaen edelleen tulevia sukupolvia päiväkodeissa, kouluissa ym. vihaan oppikirjojen, vääristelevän propagandan ja valheen avulla.
    Kieltäytyy neuvottelemasta ilman ennakkoehtoja, joita hän pitää kiveen hakattuina eli kaikki mahdollinen pitää ensin saada ja vasta sitten neuvotellaan. Mikä tarkoittaa suomeksi lopuista juutalaisalueista.
    Eikä mitään konkreettista ole tapahtunut kansallissopimuksen suhteen, se viitoittaa kaikki lopulliset tavoitteet.
    Abbasin lupaus judenfrein-alueesta on suoranaista apartheidia.
    Näissä kielteisissä toimissaan Abbas noudattaa järjestönsä peruskirjaa joka kuvastaa todellista apartheidia.
    Jordania harjoitti nimenomaista apartheidia miehitettyään 1948 Juudean ja Samarian vastoin kansainvälistä päätöstä ajaessaan jokaisen juutalaisen alueelta.
    On myös huomattava ettei tuota Jordanian miehitystoimenpidettä tunnustettu kansainvälisesti.
    Vaikka ”apartheidilla” voi olla laajempikin merkityksensä, sen käytöllä on tarkoitus Israelinkin
    yhteydessä viitata tilanteeseen ennen vuotta 1994 Etelä-Afrikassa. Se on epätarkkana
    epäoikeudenmukaista, pelkkää panettelua Israelia vastaan, se voidaan laskea pikemmin hidastavan kuin edistävän rauhanneuvotteluja. Voidaanpa puhua tänään jopa vihapuheesta Israelia vastaan.
    Arvioitaessa syytöksiä sille, että Israel harjoittaisi apartheid-politiikkaa – joka siis ensisijaisesti merkitsee rodun tai etnisen alkuperän eristämistä – on tärkeää ensin erotella tilanteita Israelissa, jossa arabit ovat kansalaisia ja Länsirannan alueet, jotka jäävät Israelin hallintaan ilman rauhansopimusta.
    Israelissa ei ole apartheidia. Mikään siellä ei ole lähellä vuoden 1998 Rooman perussäännön mukaista apartheid- määritelmää: ”Epäinhimilliset teot … tehty osana institutionaalisen järjestelmän yhden rodullisen ryhmän systemaattisen sorrolla ja ylivallalla kaikkiin muihin rodullisiin ryhmiin nähden, ja ne on tehty tarkoituksena säilyttää kyseinen järjestelmä.” Israelin arabit – 20 prosenttia Israelin väestöstä – äänestävät, ovat jäseniä poliittisissa
    puolueissa ja heillä on edustajansa Knessetissä ja he ovat saavuttaneet suosioaseman korkeinta oikeutta myöten. Arabipotilaat makaavat rinnakkain juutalaisten potilaiden kanssa Israelin sairaaloissa, he kaikki saavat samanlaisen kohtelun.
    Näin ei tapahdu yhdessäkään arabivaltiossa, Gazassa tai Länsirannan a- ja b-alueilla, eikä niissä ole demokraattista hallintoa.
    Ne jotka pyrkivät edistämään Israelin apartheid- myyttiä viittaavat usein yhteenottoihin raskaasti aseistettujen israelilaisten sotilaiden ja kiviä heittelevien palestiinalaisten väillä Länsirannalla tai rakentamiseen, mitä he kutsuvat ”apartheid-muureiksi” ja erilaiseen kohteluun Länsirannan teillä. Vaikka tällaiset kuvat saattavat näyttää houkuttelevan pinnalliseen vertailuun, on harhaanjohtavaa käyttää niitä vääristämään todellisuutta. Suoja-aita ja -muuri rakennettiin lopettamaan armottomat terrori-iskut.
    Lopuksi on perin omituista, ettei Räsänen ota minkäänlaista kantaa ns. palestiinalaisten harjoittamaan brutaaleihin itsemurha- ja veitsi-iskuihin. Sekin kertoo omalla tavallaan hänen tavoitteistaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *