Marko Juntunen

Lähi-itä NYT:n uusimmassa kirjoituksessa Marko Juntunen jatkaa Marokko-teeman parissa. Kyseessä on laajempi katsaus salafismin historiaan ja eri muotoihin Marokossa. Mielenkiintoisesti salafismin kehityksessä nousee esille samoja tuttuja elementtejä kuin muuallakin. Ensimmäisessä vaiheessa hallinto alkaa vasemmistolaisten liikkeiden kannatusta heikentääkseen suosia Saudi-Arabian jo 1960-luvulta alkaen markkinoimaa konservatiivista, mutta poliittisesti passiivista uskonnollisuutta. 1970-luvulta alkaen Saudi-Arabian öljytulot mahdollistavat paljon aikaisempaa voimakkaamman tuen esimerkiksi Marokon yliopistojen kampuksilla, ja 1990-luvulle tultaessa marxilaisten liikkeiden uhka on pitkälti torjuttu. Vähitellen kuitenkin – kuten monissa muissakin maissa – salafismin piirissä kehittyy myös jihadistinen suuntaus, joka ryhtyy taisteluun Marokon poliittista johtoa vastaan. Globaali terrorisminvastainen sota sekä mielivaltaiset vastatoimet radikalisoivat salafisteja entisestään. 2000-luvun alkuvuosina marokkolaistaustaiset jihadistit iskivätkin sitten sekä Marokossa että Euroopassa. Juntunen kiinnittää huomiota myös siihen, että salafismista terrorismilakien nojalla tuomittujen mahdottomuus integroitua takaisin yhteiskuntaan ei jätä heille juuri muita mahdollisuuksia kuin jihadismin. Tätä olisi hyvä pohtia eurooppalaisessakin keskustelussa, kun pohditaan esimerkiksi sitä, miten Syyriasta palaavien suhteen tulisi toimia.

 

Mitä salafismi on?

Samalla kun tiedot Turun terrori-iskun toteuttaneesta marokkolaisesta turvapaikanhakijasta Abderrahman Bouananesta päivittyvät, Suomessa on herännyt kiivas keskustelu tekijän mahdollisista kytköksistä Pohjois-Afrikan jihadistisiin verkostoihin ja toimijoihin. On siis syytä kysyä, kuinka jihadistiset liikkeet pääsivät kehittymään Marokossa, ja mikä niiden suhde on puritaanisiin sunnalaisuuden salafistisiin suuntauksiin.

Tehtävä on jo lähtökohdiltaan hankala, sillä salafismi on hyvin monimerkityksinen käsite. Ideologisessa mielessä tillä viitataan profeetta Muhammadin ja hänen aikalaistensa (salaf al-salih) aikakauteen ja heidän antamaansa ideaaliseen esimerkkiin oikeasta uskosta ja sen mukaisesta toiminnasta. Teologis-juridisessa mielessä termi puolestaan viittaa uskonoppineiden Ibn Taymiyan (k. 1328) ja Ibn Qayim al-Jawziyan (k. 1350) käsityksiin. Islamilaisten liikkeiden tasolla käsitteellä tarkoitetaan konservatiivisia sunnalaisuuden suuntauksia sekä puritaanista teologista oppia, joka muotoutui Arabian niemimaalla Ibn Abd al-Wahhabin (k. 1792) toiminnan ja kirjoitustn tuloksena. Termin epämääräisyyttä lisää se, että viimeisten 150 vuoden aikana se on liitetty Abd al-Wahhabin ohella hyvin erilaisissa konteksteissa ja historiallisissa tilanteissa toimineisiin liikkeisiin, joiden ainoa yhteinen nimittäjä on ajatus Ibn Taymiyan ja al-Jawziyan teologiaan pohjautuvasta yhteiskunnallisesta ja hengellisestä reformista. Modernissa salafismissa on yhtenäisen liikkeen sijaan siis ennemminkin kyse erityisestä suhteesta uskontoon ja motivaatioista toimia yhteiskunnan muuttamiseksi. Toimintakanavat ja -strategiat vaihtelevat rauhanomaisista aina äärimmäiseen väkivaltaan.

Salafistisen uskonkäsityksen rantautuminen Marokkoon

Salafistinen uskonkäsitys alkoi rantautua malikiittisunnalaisen teologisen tradition ja monenkirjavien suufilaisuuden muotojen värittämään Marokkoon tuontitavarana. 1960-luvulle tultaessa maan hallinto oli havainnut marxilaisten vastaliikkeiden kasvattaneen voimakkaasti suosiotaan, joten hallinnon oli vastattava tähän haasteeseen. Marokon kuningashuone tiivisti suhteitaan Saudi-Arabian hallintoon ja pian sekä taloudellinen että uskonnollinen vuorovaikutus tiivistyivät maiden välillä. Saudi-Arabian harjoittama kansainvälinen rahoitustoiminta lisääntyi voimakkaasti Iranin shiia-islamilaista vallankumousta seuranneina vuosina 1979-1980. Kyse oli hyvin pitkälti maiden hegemonisesta kamppailusta muslimien mielistä ja sieluista.

Marokon hallinto pyrki pian ohjaamaan poliittista kamppailua kahdella rintamalla. Sekä marxilaisten vastavoimien, että Iranin ”vallankumouksellisen” uskonnollisen aktivismin uhkat tiedostettiin, ja tähän yhtälöön istui erinomaisesti vastavoimaksi Saudi-Arabian markkinoima poliittisesti passiivinen puritaaninen uskonnollisuus. Korkeakouluopiskelijoiden poliittista aktivismia pyrittiin vaimentamaan supistamalla yhteiskuntatieteiden ja filosofian opetusresursseja, sekä lisäämällä islamilaisten tieteiden opetusta.

1970- ja 1980-luvuilla Saudi-Arabia tarjosi lähestulkoon ehtymätöntä rahoitustukea myötämielisille uskonnollisille järjestöille ja vastaanotti marokkolaisia opiskelijoita uskonnollisiin oppilaitoksiinsa. Marokon kouluasteilla toteutettiin pikavauhtia ranskankielisten koulutusohjelmien arabialaistaminen, joka seuraavien vuosien saatossa osoittautui keskeiseksi syyksi etenkin korkeakoulujen tason laskuun. Valtaosa saudirahoitteisen wahhabi-salafistisen opin motivoimista islamilaisista liikkeistä syntyikin Marokossa yliopistojen kampuksilla maan hallinnon suopeuden vuoksi. Mielenilmausten ja kokousten ohella kampuksilla avattiin rukoushuoneita ja kokoontumistiloja, ja sanomaa levitettiin seinälehtisin. Jo 1990-luvulle tultaessa marxilaisten liikkeiden uhka oli käytännössä eliminoitu.

Koska valtio ei panostanut kunnolla koulutuspolitiikkaan, uskonnollisille järjestöille avautui myös koululaitoksessa vapaa toimintakenttä. Maan opettajakuntaan liittyi voimakkaan wahhabi-salafistisen vakaumuksen omaavia opettajia, joista monet olivat saaneet koulutuksensa Persianlahden maissa.  1980-luvun alkupuolella rukousten suorittaminen kesken koulupäivän alkoi olla tavanomaista etenkin Casablancan ja Fesin kaupunkien oppilaitoksissa. Salafistiset järjestöt tuottivat julkaisuja ja järjestivät kulttuuritapahtumia ja kirjanäyttelyjä. Samalla hallinto rajoitti huomattavasti ankarammin sekulaarien ja vasemmistolaisten nuorten toimintaa oppilaitoksissa. Asetelma johti paitsi kriittisen yhteiskuntatutkimuksen kriisiin, myös uskonnollisen koulutuksen saaneiden henkilöiden ylitarjontaan. Vuoteen 2004 tultaessa maassa oli 20 000 islamilaisen oikeusopin opiskelijaa.

Salafismin monet suunnat

Valtion uskontopolitiikan näköalattomuuden seurauksena syntynyt salafistisen liikehdinnän kenttä alkoi kehittyä useisiin eri suuntiin. Niin Marokossa kuin muuallakin vedenjakajaksi nousi kysymys siitä, kuinka liikkeet suhtautuivat Saudi-Arabian hallintoon. Rahoittajatahoihin myötämielisesti suhtautuvat marokkolaissalafistit panostivat hyvin voimakkaasti yhteiskunnan moraaliseen ja hengelliseen uudistamiseen yksilötasolta lähtien. He uskoivat yhteiskunnan muuttuvan ainoastaan muuttamalla yksilöitä. Tämä tieteelliseksi salafismiksi (salafiyya ’ilmiyya), tai vaihtoehtoisesti perinteiseksi salafismiksi (salafiya taqlidiyya) kutsuttu liike muodosti vuosien saatossa marokkolaisen salafismin valtavirran. Toiminta oli järjestäytynyt eri puolilla Marokkoa Medinan islamilaisessa yliopistossa Saudi-Arabiassa oppinsa hankkineen sheikki al-Maghrawin toimesta jo 1970-luvun lopussa. Hänen perustamansa Dar al-Quran -liike laajensi voimakkaasti toimintaansa Keski- ja Etelä-Marokossa, ja 1990-luvun lopulla sillä oli Marrakechin kaupungissa seitsemän toimipistettä sekä runsaan 500 neliömetrin päämaja äänitysstudioineen ja kirjastoineen.

Liikkeeseen kytkeytyviä koraanikouluja ja järjestöjä on tätä nykyä runsaassa kolmessakymmenessä kaupungissa eri puolilla Marokkoa siitäkin huolimatta, että Marokon hallinto lakkautti Dar al-Quran -järjestön toiminnan vuonna 2004 al-Maghrawin annettua lausunnon, jonka mukaan yhdeksänvuotiaan tytön naittaminen on uskonnollisessa mielessä sallittua.

Koraanikoulujen ohella al-Maghrawin järjestö ja sen ”heimoveljet” panostavat voimakkaasti marginaalisten sosiaalisten ryhmien kouluttamiseen lukutaitokampanjoilla ja koraanioppitunneilla. Kohderyhmänä ovat pääasiassa vähäosaiset, köyhät ja kouluttamattomat nuoret, joista monilla on päihde- ja rikostausta. Järjestöt pystyvät tarjoamaan koulunsa kesken jättäneille mahdollisuuden uuteen opintiehen islamin opintojen ohessa. Nuoret opiskelevat lukemista, kirjoittamista ja matematiikkaa. Samalla kuitenkin sisäistetään salafistinen uskonasenne. Opiskelijat omaksuvat pian salafisteille tyypilliset tavat erottautua yhteiskunnan valtavirrasta pukeutumisella, käytöksellä ja kielenkäytöllä. Samalla omaksutaan myös omaan rituaaliseen puhtauteen liittyvä opillinen ylemmyydentunne.

Jotkut liikkeisiin kiinnittyneistä alkavat suhtautua aggressiivisesti ympäröivää, moraalisesti mädännäisenä ja harhaan johdettuna pidettyä yhteiskuntaa kohtaan. Järjestö muodostuu kannattajakunnan arvomaailman perustaksi. Kilpailevat uskonnolliset järjestöt koetaan uhkiksi omalle missiolle. Opettajina toimivat pääosin nuoret, jotka ovat kouluttautuneet järjestöjen omissa opillisissa instituutioissa.

Opintiellä edetään perehtymällä kanonisoitujen wahhabi-salafististen oppineiden Ibn Abd al-Wahhabin ja Ibn Taymiyan tuotantoon. Korkeimman teologisen oppiasteen koulutuksen saaneet jäävät tavallisesti järjestöjensä palvelukseen mufteiksi, opettajiksi tai lähetystyöntekijöiksi. Osa valmistuneista jatkaa opintojaan eri puolilla Lähi-itää tai perustaa uusia salafistisia järjestöjä, lastentarhoja, opintopiirejä ja lähetysliikkeitä.

Radikaalimmat suuntaukset syntyvät

Saudihallintoa vastustavat salafistit saivat 1990-luvulta alkaen kannattajia mm. Persianlahden korkeakouluopiskelijoista. Voimakkaan tiedotustoiminnan myötä tämä salafismin radikaalimpi suuntaus levisi pian kanta-alueidensa ulkopuolelle. Saudi-Arabian turvallisuusviranomaiset pyrkivät välittömästi lamauttamaan vallankumoukselliset salafistiset liikkeet maaperällään, mutta ideologian leviämisellä oli 1990-luvun alkuvuosina useita kansainvälisiä väyliä.

Salafismin radikaali, ns. jihadistinen suuntaus perustuu näkemykseen, jonka mukaan aseellinen kamppailu muslimien puolesta tilanteissa, joissa islam on ulkoisen uhan kohteena, on paitsi oikeutettua, myös jokaista muslimia koskeva velvoite.  Monet marokkolaiset salafi-jhadistit ovatkin osallistuneet globaaleihin konflikteihin Afganistanissa, Somaliassa, Irakissa ja sitten arabikevään kansannousujen myötä etenkin Syyriassa, puhumattakaan Euroopassa viime vuosina toteutetuista terrori-iskuista.

Marokon hallinto oli läpi 1990-luvun siinä uskossa, että maa ei ollut merkittävä jihadistisen terrorismin kohde, saati jihadistijärjestöjen rekrytoinnin keskus. Al-Qaida-järjestön vuonna 2001 toteuttamat terrori-iskut Yhdysvalloissa ja niitä seurannut presidentti Bushin käynnistämä globaali terrorisminvastainen sota johtivat Marokossakin äkilliseen turvallisuuspoliittiseen suunnanmuutokseen. Useat marokkolaiset konservatiiviset uskonoppineet ilmaisivat voimakkaan tuomionsa Yhdysvalloille tämän käynnistettyä kansainvälisen koalition tuella sotatoimet Afganistanissa ja Irakissa osana terrorismin vastaista toimintaa.

Syksyllä 2001 joukko marokkolaisia saarnaajia astui julkisuuteen peräänkuuluttaen Koraaniin ja sunnaan tukeutuvaa yhteiskunnallista reformia. Samaan aikaan maan viranomaiset olivat alkaneet tarkkailla Afganistanin sotatantereille siirtyneitä muutamaa kymmentä marokkolaisjihadistia. Tammikuussa 2003 al-Watan al-Arabi viikkolehti julkaisi artikkelin Osama Bin Ladenille myötämielisistä marokkolaisimaameista. Maan viranomaiset reagoivat nopeasti, ja heidät pidätettiin helmikuussa 2003.

Jihadistinen terrorismi rantautui pian kuningaskunnan maaperälle. Toukokuussa 2003 neljätoista marokkolaisnuorta toteutti eri puolilla Casablancan kaupunkia iskujen sarjan, joka vaati 34 sivullisen hengen. Keskeiset marokkolaisen salafi-imaamit, kuten Abdelwahhab al-Rafiqi, Hasan al-Kattani ja Sheikki Fizazi, saivat 15-30 vuoden vankeustuomiot terroritekoihin kannustavan opin levittämisestä.

Näkemykset, joiden mukaan Marokko toimi kasvupohjana myös kansainväliselle terrorismille, saivat vahvistuksen maaliskuussa 2004 pääosin pohjoismarokkolaisista koostuvan solun toteutettua 191 kuolonuhria vaatineet terrori-iskut Espanjan pääkaupungissa Madridissa. Madridin iskuja seuranneissa oikeudenkäynneissä toiminut espanjalaistuomari Baltasar Garzón mainitsi kesäkuussa 2004, että Marokko oli terrorismin kannalta keskeisin huolenaihe koko Euroopalle. Tiedustelulähteisiin tukeutuen hän esitti, että maassa piileskeli jopa sata huumekaupalla, autovarkauksilla ja siirtolaisten salakuljettamisella rahoitettua terroristisolua, jotka ohjasivat noin tuhannen ääri-islamilaisen al-Qaida-järjestön värväämän aktivistin toimia.

Marokon hallinto ryhtyi välittömästi toimenpiteisiin. Se osoitti omaksuneensa Yhdysvaltain presidentti George Bushin hallinnolle tyypillisiä terrorismin vastaisia toimintatapoja, joihin kuuluivat mm.  laajamittaiset pidätyskampanjat ilman oikeudenkäyntejä, kidutuskeskukset, sieppaukset ja ihmisoikeusloukkaukset. Satoja nuoria pidätettiin ja vangittiin hyvin kyseenalaisin perustein, mikä puolestaan herätti kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen huomion. Syytetyille luettiin tuomioita terrorismista usein ilman perusteellista tutkimusta järjestöjen organisaatioista, verkottumisesta, värväystoiminnasta ja ideologisista sidoksista. Monet maan johtavista yhteiskuntatieteilijöistä kritisoivat turvallisuusuhkista käytyä keskustelua todeten, että massiivisten pidätysaaltojen kohteilla ei ollut yhtenäisiä poliittisia päämääriä tai yhtenäistä ideologiaa, mutta julkisuudessa heidät silti käsitteellistettiin termillä ”salafistinen jihadismi”.

Kansalaisjärjestöjen mukaan maassa pidätettiin toukokuun 2003 ja kesäkuun 2004 välillä 5000-8000 henkilöä epäiltyinä yhteyksistä terrorismiin. Kuolemantuomioita oli kesäkuuhun 2004 mennessä annettu 17, ja useat muut syyllisiksi todetut saivat kymmenien vuosien mittaisia vankeustuomioita. Toukokuussa 2003 voimaan astunut ”terrorismin vastaisen toiminnan laki” valmisteltiin hyvin nopeasti, ja maan parlamentti äänesti sen puolesta mukisematta.

Laki määritteli terrorismin erittäin löyhästi, ja lisäsi samalla poliisin valtuuksia. Tutkintavankeusaikoja venytettiin 12 vuorokauteen, ja epäiltyjen mahdollisuuksia oikeusapuun kavennettiin. Yleisiä perusteita syytteiden nostamiseen olivat mm. laittoman rikollisjärjestön muodostaminen, terroritoiminta, ”vakiintuneiden ja pyhien asioiden loukkaaminen” (mm. kuninkaan persoonaan kohdistuva kritiikki) sekä kokoontuminen ilman lupaa. Sekä marokkolaiset että kansainväliset kansalaisjärjestöt raportoivat useista kidutuksista ja hämäristä kuolemantapauksista.

Viranomaisten toiminta osoittautui hyvin epäjohdonmukaiseksi. Vangittujen joukossa oli Yhdysvaltojen sotilastoimenpiteitä Irakissa ja Afganistanissa vastustaneita toimijoita, ja Irakin miehityksen vastaisiin mielenosoituksiin osallistuneita. Vain hyvin pieni joukko pidätetyistä ja vangituista oli osallistunut aktiiviseen kansainväliseen jihadistiseen toimintaan tai toiminnan suunnitteluun.

Arabikevään jälkikaiut

Arabikevään tapahtumien yhteydessä keväällä 2011 Marokon salafististen liikkeiden toiminta alkoi muistuttaa konventionaalisempaa yhteiskunnallista aktivismia. Samalla salafistit tulivat osoittaneeksi, että pienetkin näkemyserot saattavat tuottaa syviä säröjä järjestöjen välille. Yhteinen opillinen perusta ei suinkaan tarkoita yhteisiä keinoja uskonnon edistämiseksi yhteiskunnassa. Samalla poliittinen opportunismi rikkoi salafismin kenttää liikkeiden muuttaessa toimintansa periaatteita poliittisten olosuhteiden muuttuessa.

Tieteelliset salafistit pysyttelivät al-Maghrawin vanavedessä pääosin poliittisen toiminnan ja mielenosoitusten ulkopuolella. He perustelivat kantojaan yhteiskunnallisen sekasorron välttämisellä ja sillä, että politiikkaan osallistuminen ajaisi salafistisen opin liiallisiin kompromisseihin, jotka vaarantaisivat uskon opillisen perustan. Väkivallasta voimakkaasti irtisanoutuva al-Maghrawi katsoikin, että ”usko ei toteudu lakkoilemalla, vaan lähestymällä Jumalaa”. Hän tuomitsi myös voimakkain sanoin Irakissa toimineet marokkolaisjihadistit kutsuen heitä itsemurhakandidaateiksi, ja korosti, että rauhanomainen lähetystyö on ainoa keino edistää islamin sanomaa yhteiskunnassa. Maghrawin näkemykset herättivät runsaasti kritiikkiä toisten salafistioppineiden piirissä. Kuninkaan armahduksella vankilasta vapautunut imaami al-Fizazi tuomitsi al-Maghrawin Saudi-Arabian hallinnon kätyriksi. Arabikevään tapahtumien edetessä al-Maghrawi kuitenkin alkoi kannustaa kannattajiaan äänestämään sekä liittymään mielenosoituksiin korostaen, että ainoastaan rauhanomainen vastarinta oli sallittua.

Lukuisat al-Maghrawin kannattajat osoittivat tukensa islamistiselle Adala wa-tanmiya (”Oikeus ja reformi”) -puolueelle, joka saavutti tavoittelemansa voiton vuoden 2011 parlamenttivaaleissa. Tämä viesti selkeästä suunnanmuutoksesta tieteellisten salafistien taktiikassa. Al-Maghrawin kannattajat olivat vuosikymmenten ajan kritisoineet puolueiksi järjestäytyneitä islamisteja, joiden pyrkimys oli nousta valtaan vaalien kautta, tai painostamalla toimimaan vakiintuneissa poliittisissa instituutioissa.

Salafistien jihadistinen siipi puolestaan astui näkyvästi mukaan Marokon arabikevään liikehdintään etenkin Tangerissa, Fesissä ja Casablancassa vaatien terrorismin vastaisen toiminnan lakien nojalla vangittujen vapauttamista sekä pahamaineisten pidätyskeskusten sulkemista. Jihadistien piiristä käsin julkistettiin useita tiedonantoja, jotka kannustivat osallistumaan poliittiseen oppositiotoimintaan. Järjestöt myös raportoivat sosiaalisen median kautta vankiloissa ja mielenosoituksissa tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista.

Sosiaalinen media toi jihadistien muuttuneet poliittiset kannat esiin: eräs laajalti levinneistä videoista ilmaisi ennenkuulumattomalla tavalla tukensa ja sympatiansa naispuoliselle kansalaisaktivistille, joka ei käyttänyt päähuivia. Videoilla ilmaistiin myös kannustusta mm. nälkälakkoihin ryhtyneille aktivisteille, vaikka salafit ovat perinteisesti rinnastaneet nälkälakon itsemurhaan, joka perinteisen salafi-tulkinnan mukaan on pyhien perimätietojen (hadith) jyrkästi tuomitsema teko.

Marokkolaisen politiikan tutkijan Mohamed Darifin mukaan kansainvälinen jihadismi ja erityisesti ISIS-järjestö ovat vuoden 2012 jälkeen vetäneet puoleensa etenkin terrorismilakien nojalla tuomittuja salafisteja. Monet heistä kokivat yhteiskuntaan integroitumisen mahdottomaksi vankeudesta vapauduttuaan. Saksassa toimiva tutkija Mohammed Masbah on samoilla linjoilla esittäessään, että jopa kolmanneksella Syyriaan lähteneistä marokkolaisista jihadisteista on vankeustuomio taustallaan, ja heidän radikalisoitumiseensa myötävaikuttivat turvallisuusviranomaisten ja maan oikeusjärjestelmän terrorismin torjunnan varjolla tekemät ihmisoikeusloukkaukset.

Mahdolliset muutoksen suunnat

Marokkolainen islamismin tutkija Abdelhakim Abu al-Luz katsoo, että salafistinen liike osoittaa koko kirjossaan määritelleensä arabikevään jälkeen uudelleen suhteensa poliittiseen osallistumiseen. Salafistit tuovat myös entistä avoimemmin julki halukkuutensa luoda sekä Marokon sisällä että muualla arabimaissa tiiviimpiä yhteyksiä islamilaisiin poliittisiin voimiin. Vuonna 2011 parlamenttivaalit voittanut islamistinen Adala wa-tanmiya -puolue saattaa hyvinkin osoittautua kyvykkääksi ”rauhanneuvottelijaksi” kuningashuoneen ja salafistiliikkeiden radikaalimman siiven välillä. Adala wa-tanmiyan kaltaiset puolueet pystyvät ideaalitilanteessa integroimaan maltillistuneita salafistijohtajia viralliseen poliittiseen elämään ja virallisiin uskonnollisiin instituutioihin, ja siten lieventävät radikalismin uhkaa ratkaisemalla terrorismin vastaisen toiminnan synnyttämiä ristiriitoja.

Toistaiseksi kuitenkin vain harvat Marokon salafisteista kannattavat pyrkimystä järjestäytyä poliittiseksi puolueeksi. Syyt tähän ovat kahtaalla; toisaalta salafismin eri suuntaukset pitävät yhä sisällään niin suuria poliittiseen toimintaan liittyviä erimielisyyksiä, että laajamittainen järjestäytyminen Egyptin salafistisen Nur-puolueen tavoin vaikuttaa lähitulevaisuudessa mahdottomalta. Toisaalta salafistit tiedostavat koko kirjossaan, että kuningashuone dominoi yhä voimakkaasti maan uskonnollisia instituutioita, islamin opetusta ja uskontoa koskevaa yhteiskunnallista keskustelua, mikä pakottaisi vääjäämättä salafistit radikaaleihin kompromisseihin.

Salafismin tähdet Marokossa

Hassan Kattani (s. 1972). Kattani on lähtöisin konservatiivisesta uskonnollisesta perheestä. Hänen isänsä toimi lähetysliikeaktiivina Espanjassa Andalusiassa. Kattanin henkilöhistoria on kaksitahoinen: toisaalta hän opiskeli kauppatieteitä Yhdysvalloissa ja erikoistui kiinteistökauppaan. Toisaalta hän suoritti islamilaisen oikeuden opintoja Jordaniassa ja Saudi-Arabiassa, josta hän siirtyi saarnaamaan marokkolaisen Salen kaupungin moskeijoihin. Viranomaisten huomio kiinnittyi Kattaniin syyskuun 11. päivän iskujen jälkiaallossa, koska tämän saarnat kritisoivat voimakkaasti Yhdysvaltojen harjoittamaa terrorismin vastaista toimintaa. Kattania kuulusteltiin tämän yhteyksistä Lähi-idän salafisteihin. Hänet pidätettiin helmikuussa, ja Casablancan terrori-iskujen jälkeen toukokuussa 2003 hänet katsottiin yhdeksi iskujen opillisista isistä. Kattani kiisti kaikki syytökset, mutta hän sai 20 vuoden tuomion terrorismista. Kuningas armahti hänet vuonna 2012.

Abd al-Wahhab Rafiqi (s. 1974)

Rafiqin isä on Afganistanin rintaman veteraaneja. Rafiqi aloitti toimintansa lähetystyön parissa Casablancassa, ja suoritti myöhemmin islamin ja fysiikan opintoja Fesissä. Sharia-lain opiskelu jatkui salafikeskuksessa Medinan islamilaisessa yliopistossa Saudi-Arabiassa. Kotimaahan palattuaan Rafiqi jatkoi islamilaisen oikeusopin parissa Fesissä, ja siirtyi sitten islamilaiseen lähetystyöhön (dawa). Kattanin tavoin hän alkoi saarnata Yhdysvaltojen imperialismia vastaan tuomiten myös länsimyönteiset arabihallitukset. Kannattajakunta muodostui lähinnä Fesin kaupungin ongelmalähiöiden asukkaista, jotka Rafiqin motivoimana alkoivat muodostaa naapuripartioita rikollisuuden ja paheiden poistamiseksi. Kuten Kattani, myös Rafiqi pidätettiin keväällä 2003 ja hän sai 30 vuoden tuomion. Rafiqi istui tuomiostaan yhdeksän vuotta ja hänet armahdettiin keväällä 2012.

Sheikki Fizazi (1950)

Fizazi sai uskonnollisen perusopetuksen isältään, mutta suuntautui aluksi ranskan opintoihin ja toimi ranskan ja matematiikan lehtorina vuodesta 1969 alkaen. Hän alkoi kuitenkin pian toimia salafistisen lähetystyön parissa etenkin Casablancassa. Marokon uskonnollisten asioiden ministeriö nimitti hänet imaamiksi Tangerin kaupunkiin vuonna 1981. Sieltä hän alkoi levittää poliittisen osallistumisen ulkopuolella pysyttelevää puritaani-salafistista sanomaansa. Vuoden 1991 Persianlahden sodan jälkeen hänen sanomansa alkoi saada yhä radikaalimpia piirteitä, ja Fizazi kääntyi avoimesti Saudi-hallintoa vastaan.  Kattanin ja Rafiqin tavoin Fizazi alkoi kritisoida kiivaasti Yhdysvaltoja, ja myös hänet vangittiin keväällä 2003. Vapauduttuaan vuonna 2011 Fizazi irtisanoutui monista aiemmista kannoistaan.