tiinapyorea

Tiina Järvi
 
Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta Israelin ja sen naapurivaltioiden välillä käydystä lyhyestä sodasta, joka tunnetaan länsimaissa kuuden päivän sotana ja arabimaissa nimellä al-Naksa, takaisku. Vaikka sodat ovat olleet toistuva osa Israelin lyhyttä, seitsemänkymmenvuotista historiaa sen  perustamisvuodesta viimeisimpiin Gazan pommituksiin, on kuuden päivän eli vuoden 1967 sodalla keskeinen merkitys koko alueen, ja erityisesti palestiinalaisten aseman kannalta. Kuuden päivän sodan myötä alkoi nyt jo puoli vuosisataa jatkunut Länsirannan ja Gazan kaistaleen miehitys. Israel kasvatti tuolloin alueitaan myös Syyrian ja Egyptin maaperällä, mutta Syyrialta valloitetut Golanin kukkulat on sittemmin liitetty osaksi Israelin valtiota ja Egyptiltä viety Siinain niemimaa palautettiin maiden välisten rauhanneuvotteluiden seurauksena.
 
Kuuden päivän sota kasvatti huomattavasti Israelin hallinnassa olevia alueita ja määritti uudelleen miehitettyjen palestiinalaisalueiden arkea. Väkivaltaisen miehityksen eri ilmentymät siirtokuntarakentamisesta ja maiden anastamisesta palestiinalaisten perusoikeuksien kieltämiseen ovat määrittäneet elämää miehitetyllä aluilla alkuvuosista lähtien, ja tilanne on vuosikymmenten vaihtuessa muuttunut vain vaikeammaksi. On siten ymmärrettävää, että kuuden päivän sota ja sen seuraukset ovat erityisesti kesäkuussa olleet otsikoissa sekä Suomessa että kansainvälisesti. Vuosi 1967 on merkityksellinen erityisesti siksi, että sitä edeltäneet, vuonna 1949 määritellyt Israelin rajat on otettu lähtökohdaksi kansainvälisesti tuetuille rauhanneuvotteluille, jotka perustuvat niin kutsuttuun kahden valtion ratkaisuun, eli käytännössä miehityksen päättämiseen ja Palestiinan valtion perustamiseen Länsirannan ja Gazan kaistaleen alueille.
 
Sodan syttymisestä ja sen alueellisesta ja historiallisesta kontekstista on jo käyty keskustelua tässä blogissa. Tämän tekstin näkökulma on toisenlainen; tarkoituksenani on haastaa yleinen käsitys vuoden 1967 tapahtumista konfliktin alkupisteenä. Sekä israelilaiset että kansainvälinen yhteisö pitävät nykyisin kuuden päivän sotaa ja siitä alkanutta miehitystä käännekohtana, joka Israelin sisällä rikkoi (aškenasijuutalaisten näkökulmasta tarkasteluna) oletetun seesteisyyden ajanjakson ja ”pakotti” israelilaiset miehittäjän rooliin. Sotaa seurannut miehitys on kansainvälisesti hyväksytty ongelmakohdaksi, joka tulisi ratkaista osapuolten välisillä rauhanneuvotteluilla.
 
Kuuden päivän sodan 50-vuotisvuoden lisäksi tänä vuonna vietetään kuitenkin myös toista pyöreän luvun muistovuotta. Vuonna 1947, seitsemänkymmentä vuotta sitten, Yhdistyneet kansakunnat hyväksyi suunnitelman Palestiinan jakamisesta, jossa historiallisen Palestiinan alue jaettiin arabivaltioon ja juutalaisvaltioon. Palestiinalaisille, jotka tuolloin muodostivat kaksi kolmasosaa alueen väestöstä, jäi alle puolet niistä alueista, joilla he olivat siihen asti eläneet. Lisäksi johtavassa asemassa olevilla sionistijohtajilla oli selkeä käsitys siitä, että perustettavaa valtiota ei olla valmiita jakamaan alueen palestiinalaisväestön kanssa. Esimerkiksi Jewish National Fundin maanasuttamisjaoston ensimmäinen johtaja Yosef Weitz ilmaisi suoraan, ettei perustettavassa valtiossa ole tilaa kahdelle kansalle ja että ainoa vaihtoehto on alueen arabiväestön [palestiinalaisten] siirtäminen ympäröiviin maihin[i].
 
Vuonna 1948 Weitzin lausunnosta tuli todellisuutta, kun lähemmäs 800 000 palestiinalaista joutui pakenemaan kodeistaan, ja noin 750 000 heistä jäi perustetun valtion rajojen ulkopuolelle. Yrityksistä huolimatta paenneet palestiinalaiset eivät päässeet palaamaan kotikyliinsä ja -kaupunkeihinsa. Suuri osa yli viidestäsadasta tyhjäksi jääneestä palestiinalaiskylästä tuhottiin, ja niiden maat siirrettiin Israelin valtion haltuun. Sama kehitys jatkui myös valtion perustamisen jälkeen: Israelin valtion alueelle jääneet palestiinalaiset elivät sotilaslain alaisuudessa vuoteen 1966 asti, ja tyhjennetyt kylät julistettiin sotilasalueiksi, joihin ei ollut pääsyä.
 
Palestiinalaisille vuoden 1948 tapahtumat, jotka tunnetaan nimellä al-Nakba, muodostavat murtumakohdan, josta eteenpäin heidän olemassaoloaan ovat määrittäneet moninkertainen pakolaisuus, väkivaltaiset vastoinkäymiset ja oikeudettomuus. Vuodesta 1948 käsin tarkasteltuna vuosi 1967 ja kuuden päivän sota ei siten muodostu alkupisteeksi vaan jatkumoksi Israelin siirtokuntakolonialistiselle historialle, jonka aikana palestiinalaiset on ajettu koko ajan ahtaammalle historiallisen Palestiinan alueella. Oli kyse sitten pakolaisista, jotka ovat jo neljän sukupolven ajan eläneet pakolaisleireillä ympärysvaltioissa, tai Israelin valtion alueella asuvista palestiinalaisista, jotka kansalaisuudestaan huolimatta ovat syrjityssä asemassa ja joita edelleen uhkaa maansisäinen pakolaisuus, erityisesti Naqab/Negevin autiomaan alueella, vuoden 1967 rajoihin sitoutuminen ja miehityksen päättäminen eivät merkitse epäoikeudenmukaisuuksien päättymistä.
 
Israelille vuodesta 1967 puhuminen nykyisen konfliktin ja siten rauhanneuvotteluiden lähtökohtana kelpaa hyvin. Kun miehityksen päättäminen on neuvotteluiden tavoitteena, Israelin ei tarvitse kohdata sen perustamisvuotenaan toimeenpanemia etnisiä puhdistuksia ja neuvotella pakolaisten paluusta. Vaikka miehityksen lopettaminenkaan ei ole Israelille helppo pala purtavaksi, se ei toteutuessaankaan muodostu samanlaiseksi eksistentiaaliseksi uhkaksi kuin vuoden 1948 tapahtumista vastuuseen joutuminen, mikä vaatisi koko valtion perustan uudelleenneuvottelemista. Israelin olisi silloin luovuttava etnogratisesta identifikaatiostaan juutalaisten valtiona ja oltava valmis tulemaan todelliseksi, kaikkia kansalaisiaan yhdenvertaisesti kohtelevaksi demokratiaksi.
 
[i] Weitz 1940, teoksessa Nur Masalha (2012). The Palestine Nakba: Decolonising History, Narrating the Subaltern, Reclaiming Memory (s. 6). London: Zed Books.