Hannu Juusola

 

Lähi-idän valtiomuodostus on tapahtunut poikkeuksellisen voimakkaasti ulkoapäin. Eurooppalaiset suurvallat määrittelivät laajalti alueen valtioiden rajat ja niiden perusrakenteet, ja usein ne myös asettivat hallitsijat. Kaikkein vahvinta tämä oli Levantin (arabiaksi Shaam) ja Mesopotamian suhteen eli Syyro-Palestiinassa ja Irakissa. Tämä on epäilemättä yksi tekijä, joka on vaikuttanut siihen, että juuri tämä alue on ollut jopa Lähi-idän standardeilla huomattavan levoton vuosikymmenestä toiseen.
 
Tätä taustaa vasten on yllättävää, kuinka muuttumattomina Lähi-idän rajat ovat säilyneet huolimatta niiden historiallisesta taustasta. Toistaiseksi kolonialistinen kokonaisuus on hajonnut alueella vain kerran Sudanin jakautuessa pitkän konliktin jälkeen, kun Etelä-Sudan itsenäistyi vuonna 2011. Vastaavasti myös yhdistymiset ovat olleet harvinaisia. Vuonna 1990 syntyi yhdistynyt Jemen, 1970-luvun alussa Yhdistyneet arabiemiirikunnat, ja 1950- ja 1960-lukujen taitteessa Syyria ja Egypti muodostivat muutaman vuoden ajan Yhdistyneen arabitasavallan.
 
Toistaiseksi sekä hajoamisten että yhdistymisten seuraukset ovat pääosin olleet sellaisia, että niiden ei juuri pitäisi kannustaa uusiin yrityksiin. Tärkein syy rajanmuutosten vähäisyyteen on kuitenkin se, että sekä alueelliset toimijat että mitä suurimmassa määrin myös suurvallat ovat konkreettisesti estäneet rajojen muutokset. Viimeinen yritys muuttaa kolonialistisen aikakauden rakenteita oli Islamilaisen valtion (IS tai ISIS) kesällä 2014 julistama kalifaatti, joka suurin piirtein ensi töikseen mitätöi Irakin ja Syyrian välisen rajan. Tältä osin islamistien ja menneiden vuosikymmenten arabinationalistien viesti on hyvin samankaltainen.
 
Erityisesti vuoden 2003 miehityksen ja Saddamin kaatumisen jälkeen Irakin säilyminen yhtenäisenä valtiona on ollut jatkuvasti epävarmaa. Maan pohjoisosien kurdien autonominen alue eli virallisesti Kurdistanin alue on jo pitempään pitänyt yllä itsenäistymisen mahdollisuutta, ja nyt kesäkuussa tämän autonomisen alueen presidentti Masud Barzani julisti kansanäänestyksen itsenäistymisestä pidettäväksi 25. syyskuuta.
 
Kurdit olivat yksi kolonialististen valtioiden synnyn häviäjistä, sillä he jäivät 1920-luvun alun järjestelyissä ja myöhemminkin ilman omaa valtiota. Ainoa edes lyhyeksi ajaksi toteutunut moderni kurdivaltio on ollut niin sanottu Mahabadin tasavalta, joka perustettiin Iranin kurdialueille vuonna 1946. Tasavalta syntyi voimakkaan neuvostotuen turvin osana silloista alueellista valtataistelua Iranista. Yhdysvaltojen alettua siirtää joukkojaan Neuvostoliitto veti kuitenkin joukkonsa pois ja Iran kukisti helposti kapinoivan kurditasavallan.
 
Tämä episodi kylmän sodan alkuvaiheista kuvaa hyvin sitä, miten kurdikysymys on aina ollut sidoksissa laajempiin intresseihin. Neuvostoliitto tuki itsenäisyyttä vahvistaakseen asemaansa alueella, ja läntiset valtiot puolestaan pyrkivät estämään tämän. Iranille kysymys oli alueellisen suvereniteetin säilyttämisestä. Kaikki nämä elementit ovat mutatis mutandis totta tänäkin päivänä.
 
Mahabadin tasavallan synnyn keskeisiä vaikuttajia oli kurdilaisen nationalismin suuriin nimiin lukeutuva Mustafa Barzani (1903—1979). Nyt Irakin puoleisen Kurdistanin itsenäistymisen tärkein puuhamies on puolestaan hänen poikansa Masud Barzani, joka on ollut Kurdistanin alueen presidentti vuodesta 2005 alkaen. Symbolisesti merkittävää on se, että Masud syntyi juuri Mahabadin tasavallassa sen lyhyen itsenäisyyden aikana vuonna 1946. Kansanäänestys pidetään neljässä Kurdistanin alueeseen kuuluvassa maakunnassa (Dohuk, Erbil, Sulaiminiyya sekä Halabja) sekä lisäksi niillä alueilla, jotka ovat kurdien sotilaallisen hallinnan piirissä. Kesän 2014 aikana, jolloin sekä kurdien peshmerga ja Irakin hallituksen joukot taistelivat Islamilaista valtiota vastaan, peshmerga otti haltuunsa alueita, jotka eivät virallisesti kuuluneet itsehallintoalueen piiriin. Tärkein näistä kiistellyistä alueista on Kirkukin maakunta, joka on maan toiseksi tärkein öljyntuotantoalue.
 
 

Laajaa alueellista ja kansainvälistä vastustusta
 
Ei ole ihan jokapäiväistä, että YK, EU, Yhdysvallat, Venäjä, Turkki, Iran, Syyria ja Irak ovat jostakin kysymyksestä edes lähestulkoon samaa mieltä. Nyt ne kuitenkin kaikki vastustavat Irakin Kurdistanin kansanäänestystä. Ne ovat vaatineet joko kansanäänestyksen perumista tai vähintäänkin sen siirtämistä myöhempään ajankohtaan, jolloin esimerkiksi ISIS ei enää muodosta uhkaa. Venäjän kanta ei tosin ole ollut yhtä jyrkkä kuin muiden; muista poiketen se ei ole julkisesti vastustanut kansanäänestystä. Venäjän varovaisuutta selittänee se, että siitä on viime vuosina tullut Irakin kurdien öljyhankkeiden keskeinen rahoittaja. Julkisesti Venäjä on tukenut sekä Irakin alueellista yhtenäisyyttä että kurdien toiveita.
 
Ainoa avoin kansanäänestyksen tukija on ollut Israel, joka on ilmoittanut tukevansa sekä kansanäänestystä että itsenäisyyttä. Israelin politiikan taustalla on ensinnäkin vuosikymmeniä kestäneet epäviralliset mutta hyvät suhteet moniin kurdeihin. Erityisesti Barzanin perheen ja Israelin välillä on ollut pitkäaikaista yhteistyötä. Ei olekaan ihme, että joissakin turkkilaisissa piireissä on rakenneltu salaliittoteoriaa Israelin roolista kansanäänestyksen taustalla ja jopa suunnitelmasta tuoda Israelista juutalaisia kurdeja alueelle. Se, että eri vähemmistöt saisivat oman valtionsa, heijastelisi Israelin omaa poliittis-idelogista historiaa juutalaisten turvapaikkana Lähi-idässä.
 
Ajatus vähemmistöjen yhteistyöstä arabinationalismia vastaan on vuosikymmeniä ollut osa Israelin poliittista traditiota. Kurdistan tarjoaisi myös konkreettista strategista hyötyä länsimielisenä ”patona”, joka vaikeuttaisi Iranin mahdollisuuksia laajentaa vaikutusvaltaansa Irakin ja Syyrian kautta Välimerelle. Israelin tarjoamaan tukeen liittyy kuitenkin myös ongelmia. Vahva käytännön tuki heikentäisi Israelin mahdollisuuksia parantaa sen välejä Turkkiin. Siksi kurdien ei kannata paljoa laskea Israelin ystävyyden kestävyyden varaan.
 
Iranin ja Turkin voimakkaan kielteisen kannan perustelut ovat selvät. Itsenäinen Kurdistan toimisi kurdinationalismin katalysaattorina myös Turkin ja Iranin laajojen kurdivähemmistöjen keskuudessa. Siksi myös Turkki, jolla on ollut varsin hyvät suhteet Irakin Kurdistanin kanssa, vastustaa kansanäänestystä jyrkästi. Äänestyspäivänä presidentti Recep Tayyip Erdoğan uhkasi sulkea rajan ja estää öljykuljetukset Kurdistanista Turkkiin. Vastaavasti Iran on ilmoittanut sulkevansa rajansa.
 
 

Alueelliset seuraukset riippuvat äänestyksen jälkeisistä toimista
 
Seurausten kannalta olennaisinta on se, mitä kurdit käytännössä tekevät. Kansanäänestyshän on neuvoa antava eikä varsinaisesti sido autonomisen alueen johtoa. Todennäköisintä on, että vaalien tuloksesta riippumatta Barzani ei julista itsenäisyyttä, vaan pyrkii käyttämään kannatusta tukena neuvotteluissaan Irakin keskushallituksen kanssa. Kansanäänestys ei näyttäydy päätepisteenä vaan vasta alkuna itsenäistymisen tiellä. Syyt liittyvät ennen muuta siihen, että keinot itsenäisyyden toimeenpanemiseksi ovat rajallisia.
 
Ensinnäkin Barzani on tietoinen siitä, että mahdollinen itsenäinen Kurdistan ei ole taloudellisesti elinkelpoinen ilman sopimuksia naapurien kanssa. Kurdistanin öljy kulkee pääosin Turkin kautta. Saavuttaakseen taloudellisen itsemääräämisoikeuden mielekkäällä tavalla Kurdistanin tulisi ottaa huomioon Turkin kanta. Käytännössä myös Irakin keskusjohdon kanssa olisi päästävä jonkinlaiseen sopimukseen. Ehkä Barzani toivoo kansanäänestyksen vaikuttavan kansainväliseen yhteisöön siten, että kurdien itsenäistymistoiveet saisivat vahvemman tuen. Suurin vaara liittyy ilman muuta siihen, että esimerkiksi paikallisen väkivallan ajamana Iran ja Turkki päättäisivät puuttua sotilaallisesti tapahtumiin. Tämä voisi tapahtua Irakin hallituksen kutsusta tai jopa ilman sitä. Iran voisi käyttää tässä myös tukemiaan irakilaisia šiia-militioita.
 
Turkilla on kuitenkin paljon menettävää, sillä läheiset suhteet Irakin kurdien kanssa ovat nykyään tärkeä osa sen alueellista turvallisuuspolitiikkaa. Turkkia ja Barzania yhdistää negatiivinen suhtautuminen Kurdistanin työväenpuolueeseen (PKK), jota vastaan Turkki käy jälleen sotaa. Siltä osin tilanne on olennaisesti muuttunut 1990-luvulta.
 
Iranin tilanne puolestaan on monimutkaisempi. Iranin ja Irakin kurdeilla on historiallisesti hyvin läheiset suhteet. Lisäksi Irakin valtion yhtenäisyyden heikkeneminen koskettaisi syvästi myös Irania, jolla on merkittävät poliittiset ja taloudellisetkin edut puolustettavanaan Irakissa. Mikäli kurdit aktiivisesti pyrkisivät itsenäistymään, Iran voisi katsoa olevansa pakotettu toimimaan. Kuten yllä mainitsin, itsenäinen Kurdistan vaikeuttaisi Iranin mahdollisuuksia rakentaa maayhteyttä Välimerelle. Lisäksi Iran kokisi länsimielisen ja Persianlahden arabimaiden kanssa hyvissä väleissä olevan Kurdistanin merkittäväksi strategiseksi uhaksi naapurissa. Mikäli kansanäänestystä ei seuraa konkreettisia toimenpiteitä itsenäistymisen toteuttamiseksi, Iran tyytynee Turkin tavoin vastaamaan sanallisella kritiikillä ja ehkä talouspakotteilla.
 
 

Kirkukin kysymys ja monimutkaiset sisäiset poliittiset suhteet ratkaistava Irakissa
 
Pelkkä äänestyskin kiristää epäilemättä eri ryhmien välejä Irakissa. Erityisen huolestuttava on tilanne kiistellyllä Kirkukin alueella. Kirkuk on etnis-uskonnollisesti huomattavan pluralistinen. Kurdien ja sunniarabien lisäksi siellä on muun muassa turkmeeneja sekä kristittyjä assyrialaisia ja armenialaisia. Kurdien vaateet alueeseen perustellaan sillä, että historiallisesti kurdit ovat olleet hallitseva etninen ryhmä Kirkukissa.
 
Saddamin aikana suuri määrä kurdeja karkotettiin alueelta osana kurdialueiden arabisoimispyrkimyksiä. Vastaavasti erityisesti 1970-luvulla alueelle muutti paljon arabeja etelästä Ba’th-puolueen regiimin tarjoamien kannustimien siivittämänä. Lukuisat kurdit ovat erityisesti vuoden 2003 jälkeen palanneet alueelle kurdien itsehallintoelimen tukemana. Yhdysvaltojen vuoden 2003 hyökkäyksen aikana ja sen jälkeen tuhannet arabit ovat puolestaan paenneet alueelta ”kurdisoimispolitiikan” seurauksena. Tällä hetkellä ei ole saatavilla tarkkaa tietoa eri etnis-uskonnollisten ryhmien välisistä demografisista suhteista. Sekä kurdit että Irakin arabinationalistit painottavat voimakkaasti Kirkukin symbolista merkitystä. Kurdeille Kirkukin kaupunki on ”meidän Jerusalem”.
 
Vielä varsinaista itsenäisyyttä suuremman ongelman Irakissa muodostavatkin ehdotetun valtion rajat. Irakin armeija on liian heikko uhkaamaan konkreettisesti itsenäistymistä. Sen sijaan suuri riski liittyy siihen, että Peshmergan ja Iranin tukemien šiialaisten militioiden välille kehittyy väkivaltaisuuksia. Väkivaltaisuudet johtaisivat helposti laajempaan alueelliseen konfliktiin, kuten yllä jo viittasin.
 
Itsenäisyys sinänsä nauttii laajaa kannatusta kaikkien kurdien parissa. Käytännössä tilanne on monimutkaisempi jopa Irakin Kurdistanin sisällä puhumattakaan kaikista kurdeista alueen eri valtioissa. Irakin Kurdistanissa hanke nähdään erityisesti Barzanin ja hänen klaanipohjaisen puolueensa KDP:n hankkeena. Toinen pääpuolue PUK, joka on ollut KDP:n kilpailija 1970-luvun puolivälistä lähtien, ja vuonna 2009 perustettu Gorran-liike suhtautuvat ajoitukseen ja Barzanin hallitsevaan asemaan kriittisesti. Gorran ja pieni Kurdistanin islamilainen ryhmä -niminen puolue suorastaan vastustavat kansanäänestystä.
 
Itsehallintoalueen poliittisten puolueiden välit ovat jo useamman vuoden ajan olleet kireät. Yleistä tyytymättömyyttä lisäävät myös öljynhinnan laskusta seuranneet taloudelliset vaikeudet ja krooninen korruptio. Valtionmuodostus voi pahimmassa tapauksessa kärjistää eri osapuolten välejä Kurdistanin sisällä. Muistettakoon, että KDP ja PUK kävivät verisen useampivuotisen sisällissodan kurdialueilla 1990-luvun puolivälissä. Aluehan oli silloin jo käytännössä varsin itsenäinen Bagdadin vallasta Yhdysvaltojen sotilaallisen tuen ja YK:n asettamien lentokieltoalueiden ansiosta. Sisällissotaan sekaantuivat tuolloin niin Iran, Turkki kuin Saddamin armeijakin, jota ironista kyllä Barzani pyysi avuksi taistelussa toisia kurdeja vastaan. Vastapuolen kurdijoukkoja puolestaan tuki Iran.
 
Kurdeilla on minkä muun kansaksi itsensä mieltävän ryhmän tavoin samat periaatteelliset oikeudet itsenäisyyteen. Käytännössä itsenäistymisen tiellä taitaa tälläkin kertaa olla alueellisen ja kansainvälisen tuen puute ja osin myös kurdien sisäinen hajanaisuus. Kansanäänestys tuskin johtaa itsenäistymiseen ainakaan lyhyellä tähtäimellä, mutta voi toki toimia kimmokkeena siihen suuntaan pitemmällä aikavälillä. Sen sijaan äänestys voi lisätä jännitteitä alueellisesti ja erityisesti Irakin sisällä. Mikäli itsenäistymisprosessi etenee, on hyvä pitää mielessä, että harva valtio on syntynyt ilman väkivaltaa.