Hannu Juusola

Siitä huolimatta, että Palestiinan kysymys (Qadiyyat Filastin) on 1930-luvulta lähtien ollut Lähi-idän politiikan keskiössä, palestiinalaisten oma vaikutusvalta on aina ollut varsin rajattu ja vahvasti sidoksissa strategisiin voimatasapainon muutoksiin alueella. Jokainen palestiinalainen poliitikko tai poliittinen liike joutuu muotoilemaan politiikkansa näiden muuttuvien realiteettien perusteella.
 
Kun palestiinalaisten kansallinen liike Fatahin[1] muodossa nousi parrasvaloihin 1960-lopulla ja 1970-luvun alussa, taustalla oli paljolti panarabismin aseman heikkeneminen vuoden 1967 sodan tappion myötä, mikä antoi ensi kertaa tilaa palestiinalaisuuden korostamiselle. Samoin 1990-luvun rauhanprosessi selittyy palestiinalaisten osalta osin sillä, että kompromissit olivat välttämättömiä hävityn Libanonin sodan, Neuvostoliiton hajoamisen ja Persianlahden maiden tuen menettämisen jälkeen. Tämä on myös se laajempi kehys, jonka puitteissa tuoretta Fatahin ja Hamasin sopimusta Gazan hallinnosta tulee ensi sijaisesti ymmärtää.
 

Vuoden 2007 välirikko

 
Tammikuussa 2006 Hamas voitti yllättäen Palestiinan itsehallintoelimen parlamentin vaalit. Koska se oli hyvin tietoinen siitä, miten länsimaat ja Israel suhtautuisivat Hamasin hallitukseen, Hamas yritti saada muut puolueet liittymään mukaan yhteishallitukseen. Fatah, jolle vaalit olivat katastrofi, kieltäytyi kuitenkin hallitusyhteistyöstä ennen kuin edes ohjelmasta oli ehditty keskustella. Useita kuukausia kestäneiden yritysten jälkeen Hamasin oli pakko muodostaa hallitus yksin.
 
Tällöin niin sanottu kvartetti eli Yhdysvallat, EU, YK ja Venäjä asettivat Hamas-hallituksen hyväksymiseksi kolme ehtoa. Hallituksen oli tunnustettava Israel, hyväksyttävä PLO:n Israelin kanssa solmimat sopimukset ja luovuttava kaikesta terrorismista. Tästä Hamas kieltäytyi, mikä johti uuden hallituksen laajamittaiseen eristämiseen. Myös palestiinalaishallinnon taloudellinen tukeminen lopetettiin. Vastaavasti Israel ei enää toimittanut hallitukselle aikaisempien sopimusten määrittelemiä veronkertymiä. Uudesta hallituksesta huolimatta presidentti Abbas PLO:n puheenjohtajan ominaisuudessa pyrki jatkamaan rauhanneuvotteluja Israelin kanssa.
 
Vähitellen jännite kahden puolueen välillä voimistui ja sisällissodan riski kasvoi. Saudi-Arabian kuninkaan Abdullahin avustuksella onnistuttiin kuitenkin alkuvuodesta 2007 muodostamaan palestiinalaisten yhteishallitus, ja Hamas sitoutui kunnioittamaan Israelin kanssa solmittuja sopimuksia. Samoin hallitus asetti tavoitteekseen palestiinalaisvaltion perustamisen vuoden 1967 rajojen mukaan tunnustamatta kuitenkaan de jure Israelin valtiota.
 
Kompromissit eivät kuitenkaan riittäneet kansainväliselle yhteisölle ja Israelille, vaan boikotti hallitusta ja palestiinalaisia kohtaan jatkui. Samaten palestiinalaisryhmien välinen väkivalta kiihtyi. Lopulta alkukesällä 2007 käydyssä verisessä minisisällissodassa Hamas otti haltuun Gazan alueen. Tällöin Mahmud Abbas nimitti uuden, lännen ja Israelin tukeman Salam Fayyadin pääministeriksi, joka käytännössä johti hallitusta ainoastaan Länsirannalla. Välirikkoa seuranneina vuosina yhtenäisyys on yritetty toistuvasti palauttaa, mutta kaikki sopimukset ovat jääneet panematta toimeen. Nyt yritetään siis taas uudelleen.
 

Hamas luopuu Gazan hallinnasta

 
Viime viikolla asia viimein eteni. Egyptin johdolla käytyjen useita kuukausia kestäneiden neuvotteluiden lopputuloksena 12. lokakuuta Kairossa solmittiin Hamasin ja Fatahin välinen sovintoasiakirja, jonka pohjana on jo vuonna 2011 solmittu, toimeenpanematon Kairon sopimus.
 
Sopimuksen mukaan palestiinalaishallinnon (Palestinian National Authority, P(N)A eli al-Sulta al-wataniyya al-filastiniyya) on kymmenen vuoden tauon jälkeen taas tarkoitus ottaa myös Gazan alue hallintaansa, eli toisin sanoen Hamas luovuttaa poliittisen vallan Gazassa palestiinalaishallinnolle. Palestiinalaishallinnon joukot aloittavat Gazan ja Israelin sekä Gazan ja Egyptin välisten rajanylityspisteiden valvonnan Hamasin joukkojen sijaan. Abbasin on myöhemmin tarkoitus vierailla Gazassa ensimmäisen kerran sitten vuoden 2007. Pääministeri Rami Hamdallah ehtikin jo vierailla siellä.
 
Yhteishallitusta ja konfliktia Israelin kanssa koskevat poliittiset neuvottelut alkavat Kairossa 21. marraskuuta, ja tavoitteena on, että hallitus olisi toiminnassa joulukuun alussa. On syytä painottaa sitä, että lähes kaikki suuret ja ongelmalliset kysymykset käsitellään varsinaisesti vasta näissä neuvotteluissa. Vaikeita kysymyksiä ovat presidentin- ja parlamenttivaalit, eri turvallisuuselinten yhteistyö ja asema sekä Hamasin aseellinen siipi eli ’Izz al-Din al-Qassam -prikaatit. Myös Hamasin liittyminen PLO:hon on keskeinen kysymys.
 
Palestiinalaislähteiden mukaan liikkeet ovat kuitenkin jo sopineet yhteistoiminnasta keskeisten poliittisten päätösten suhteen liittyen sekä rauhanprosessiin että konfrontaatioon.  Sopimuksen mukaan kumpikaan osapuoli ei tee yksipuolisia päätöksiä, jotka koskevat joko sopimista Israelin kanssa tai vaihtoehtoisesti konfliktin aloittamista sen kanssa.
 
Käytännössä tämä merkitsee Hamasin pidättäytymistä Israeliin kohdistuvista iskuista. Sopimus merkitsee siis tässäkin suhteessa selvää muutosta Hamasin politiikassa. Viime vuosina Hamas on pitänyt kiinni tulitauosta Gazassa, mutta on mahdollisuuksien mukaan tehnyt iskuja Länsirannalla tai ainakin antanut siunauksensa tehdyille iskuille, mikä on tietenkin ärsyttänyt palestiinalaishallintoa. Se on tulkinnut Hamasin toimet pyrkimyksiksi heikentää Abbasin asemaa Länsirannalla.
 
Jo keväällä hyväksytyssä uudistetussa peruskirjassaan Hamas ilmoitti valmiutensa neuvotteluihin Israelin kanssa sekä aseellisen taistelun rajoittamisesta vuonna 1967 vallatuille alueille. Hamasin aseellisen siiven asema jakaa osapuolia selvästi. Abbas on korostanut sitä, että kaikkien aseiden tulee olla yhden auktoriteetin alaisuudessa, kun taas Hamas kannattaa Hizbollahin mallia Libanonissa. Siellä Hizbollahilla on maan armeijasta erillinen yksityisarmeija, jonka olemassaolo on legitimisoitu hallitusohjelmassa. Yhteisymmärrykseen pääsy edellyttää epäilemättä luovaa diplomatiaa. Yksi esillä ollut vaihtoehto on jonkinlainen yhteinen sotilaallinen komentokeskus, jonka lupaa aseiden käyttö edellyttäisi.
 

Sopimus vahvistaa Sisin ja Abbasin asemaa

 
Gazan väestön kannalta sopimus on ilman muuta tärkeä olettaen, että Gazan saarto käytännössä helpottuu. Israelin ja Egyptin vuosia kestäneiden saartotoimien seurauksena alue on kärsinyt laajamittaisesta humanitaarisesta katastrofista. Tilanne paheni lisää kesäkuussa, kun presidentti Abbas pyysi Israelia rajoittamaan sähkön tarjontaa Gazassa. Palestiinalaishallinto on myös rajoittanut palkan maksamista Gazan alueen virkailijoille. Näiden toimien tarkoituksena oli painostaa Hamasia. Kymmenet lapset ovat kuolleet sairaaloissa sähkön ja välineiden puutteen takia tai siksi, että Gazasta on vaikea päästä hoitoon muualle. Toistaiseksi Abbas ei kuitenkaan ole pyytänyt Israelia lisäämään sähkön tarjontaa.
 
Egyptille sopimus ja mahdollinen yhteishallitus olisi ilman muuta merkittävä poliittinen saavutus aikana, jolloin Egyptillä ei niitä juuri ole. Alkaen kesän 2013 sotilasvallankaappauksesta, joka suisti vallasta ensimmäisen vapailla vaaleilla valitun presidentin Egyptin historiassa, Abd al-Fattah al-Sisin johtama Egypti on kuulunut siihen Lähi-idän valtioiden ryhmään, joka kokee Muslimiveljeskunnan edustaman ”maltillisen islamismin” keskeisenä alueellisena uhkana Iranin ohella. Egyptin johto suhtautuu hyvin kielteisesti Hamasiin, jonka se näkee yksiselitteisesti osaksi Muslimiveljeskuntaa, vaikka virallisesti Hamas on yhteyden katkaissut, kuten toukokuussa kirjoitin.
 
Käytännössä presidentti Abbasin johtama palestiinalaishallinto on osa tätä liittoumaa, jonka keskeisiä toimijoita ovat Egyptin ohella Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiraatit. Nyt tehty sopimus heikentää Hamasin toimintavapautta ja samalla myös Irania, mikä on Egyptille tärkeää. Lisäksi Egyptissä uskotaan, että palestiinalaishallinnon alaisuudessa Gazasta käsin ei entiseen tahtiin tueta Siinain alueen terrorismia. Egyptin johtohan on suoraan syyttänyt Hamasia Islamilaisen valtion tukemisesta Siinailla.
 
Mahmud Abbas eli Abu Mazen on ollut palestiinalaishallinnon presidentti vuodesta 2005, jolloin hän seurasi tehtävässä Jasser Arafatia. Vaalit olisi pitänyt järjestää vuonna 2009 tai viimeistään vuonna 2010, mutta niitä ei ole vieläkään pidetty. Lokakuun alussa julkaistu mielipidetutkimus on Abbasin kannalta huolestuttavaa luettavaa. Mielipidemittauksen mukaan kaksi kolmesta palestiinalaisesta vaatii Abbasin eroa. Erityisen epäsuosittu Abbas on Gazassa, jossa hän jää selvästi jälkeen Hamasin suosiosta. Näyttää siltä, että Abbasin painostustoimet Hamasia vastaan on laajalti koettu kollektiivisena rangaistuksena. Abbasin suosiota syö myös se, että hänet nähdään enenevässä määrin itsevaltaisena johtajana, jonka arvosteleminen on vaarallista.
 
Koska Abbas ja palestiinalaishallinto laajemmin on tärkeä tekijä Israelin turvallisuuden kannalta, itsevaltaisuuden kritisointi on ollut lännessä vähäistä. Viime vuosina Abbas on karkottanut tai muuten raivannut tieltään keskeiset poliittiset vastustajansa ja usein kenet hyvänsä, joka on rohjennut arvostella häntä. Kesällä Abbas hyväksyi presidentin asetuksella uuden ”elektronisia rikoksia” koskevan lain, jota laajalti syytetään mielivaltaiseksi keinoksi puuttua kaikkeen arvosteluun.
 
Joka tapauksessa Abbas tarvitsee kipeästi jotain, joka voitaisiin tulkita poliittiseksi saavutukseksi. Alueiden yhdistyminen yhden vallan alaisuuteen ja siihen liittyvä Gazan elinolojen parantuminen olisi epäilemättä tällainen saavutus epäsuositulle johtajalle. Poliittinen yhteys toisi ihan eri tavoin myös uskottavuutta Abbasin roolille rauhanneuvottelijana, mikäli neuvottelut joskus alkavat. Yksi syy, miksi Yhdysvallat on tukenut sovittelua, on ilman muuta toive Abbasin vahvistumisesta.
 

Hamasin huonot kortit

 
Lähi-itää pidempään seuranneita huvittivat varmasti tiedot Muhammad Dahlanin roolista sopimuksen kummisetänä. Dahlan on Abbasin vanha vihollinen, jonka rooli vähentää varmasti Abbasin iloa sopimuksesta. Ennen muuta Dahlanin rooli alleviivaa kuitenkin Hamasin kokemaa painetta. Dahlan on entinen Fatahin Gazan ”strongman”, jolla oli hyvin läheiset suhteet CIA:n kanssa. Dahlania on laajalti syytetty siitä, että hän kidutti Hamasin jäseniä 1990-luvulla ja kääri miljoonia itselleen Gazan rajamuodollisuuksiin liittyvistä maksuista. On selvää, että Hamasin jäsenissä on paljon niitä, jotka eivät katso Dahlanin roolia hyvällä. Abu Dhabissa nykyään asuva Dahlan on kuitenkin Emiraattien ja Egyptin suosikki, mikä takaa hänelle aseman vähintäänkin kulisseissa.
 
Se, että Hamas on valmis taipumaan tähän nöyryytykseen ja ennen kaikkea koko sovintojärjestelyyn, johtuu useasta eri tekijästä. Yksi on ilman muuta se, että Gazan hallitseminen on osoittautunut vaikeaksi ja syö Hamasin kannatusta. Erityisen merkittävää on kuitenkin laajempi alueellinen kehitys. Syyrian sisällissodan takia Iranin asema merkittävässä osassa arabimaailmaa on heikentynyt selvästi, mikä vaikeuttaa Hamasinkin asemaa. Sunni-islamismia edustavana järjestönä sen on entistä vaikeampi olla Iranin tuen varassa. Muslimiveljeskuntaa edustavan Muhammad Mursin syrjäyttäminen Egyptissä oli Hamasin kannalta suunnaton tappio. Kuten jo mainitsin yllä, Egyptin nykyjohto suhtautuu Muslimiveljeskuntaan ja Hamasiin jyrkän kielteisesti.
 
Kolmas Hamasin suurista viimeaikaisista haasteista on Qatarin kriisi. Saudi-Arabian ja Emiraattien saarron takia Qatar on painostanut voimakkaasti Hamasia lähentymään Fatahia. Hamas on nimenomaan yksi näistä ”terrorijärjestöistä”, joiden tukemisesta Saudi-Arabia ja Emiraatit Qataria syyttävät. Se, että sovintoneuvotteluissa on nyt edistytty, johtuu siis ennen kaikkea Abbasin sisäisestä ja Hamasin ulkoisesta heikkoudesta.
 

Mitä tekevät Israel ja Yhdysvallat

 
Israelin pääministeri Benyamin Netanyahu ilmoitti sopimuksen jälkeen, että mahdollisen yhteishallituksen tulee riisua Hamas aseista, katkaista kaikki suhteet Iraniin ja tunnustaa Israelin olemassaolon oikeutus. Vasta näiden ehtojen täyttyessä Israel on valmis yhteistyöhön hallituksen kanssa.
 
17. lokakuuta Israelin hallitus teki virallisen päätöksen, ettei se tule tekemään yhteistyötä sellaisen hallituksen kanssa, jota Hamas tukee. Sen lisäksi se asetti lukuisia ehtoja yhteistyölle. Netanyahun jo aiemmin ilmoittamien ehtojen lisäksi Palestiinalaishallinnon tulee muun muassa jatkaa Hamasin ”terrori-infrastruktuurin” tuhoamista Länsirannalla. Toistaiseksi muodollista päätöstä mahdollisista vastatoimista ei ole tehty. Kymmenen vuoden takainen esimerkki viittaa siihen suuntaan, että sellaiset ovat todennäköisiä, mikäli yhteishallitus todella syntyy.
 
Hallitus päätti sen sijaan jatkaa toistaiseksi yhteistyötä palestiinalaishallinnon kanssa. Israelin asenne ei tule kenellekään yllätyksenä ja perustuu aikaisempiin ennakkotapauksiin. Yhteistyötä palestiinalaishallinnon kanssa ei mielellään lopeteta siksi, että palestiinalaishallinto on keskeisessä roolissa estämässä Israeliin kohdistuvaa terrorismia Länsirannalla. Sitä tarvitaan myös pitämään yllä palestiinalaisten siviilihallintaa, mitä Israel ei halua itselleen. Palestiinalaisten sisäinen hajaannus on muutenkin palvellut Israelin hallituksen strategisia päämääriä, joihin ei kuulu kipeitä myönnytyksiä sisältävän sopimuksen neuvotteleminen.
 
Yhdysvallat on suhtautunut positiivisesti Hamasin ja Fatahin lähentymiseen ja tukenut Egyptin pyrkimyksiä. Yksi tärkeä syy tukeen on siinä, että sopimus vahvistaa Abbasin asemaa. Toisaalta Israelin kielteinen asenne vaikeuttanee Trumpin mahdollisia pyrkimyksiä saada aikaan se ”diili”, josta hän on toistuvasti puhunut. Joka tapauksessa sekä Yhdysvalloissa että EU:ssa nähdään, että sopimus mahdollistaa Gazan humanitaarisen tilanteen parantamisen.
 
Kuten odottaa saattaa, Yhdysvallat on kuitenkin jo asettunut Israelin kannalle yhteishallitukseen liittyen. Trumpin erityislähettiläs Jason Greenblatt totesi, että Hamasin tulee tunnustaa Israel ja riisua aseensa, jotta se voisi osallistua yhteishallitukseen. Näin Yhdysvallat on pitämässä kiinni niistä samoista ehdoista, jotka Hamasille asetettiin jo kymmenen vuotta sitten. Hiljan Ison-Britannian silloinen pääministeri Tony Blair myönsi, että hän ja muu kansainvälinen yhteisö tekivät virheen silloisessa ratkaisussaan. Blairin mukaan ei olisi pitänyt alistua Israelin painostukseen asettaa Hamasin hallitukselle välittömästi pakotteita. Sen sijaan olisi pitänyt ”vetää Hamas mukaan dialogiin”. Virheellinen politiikka ajoi Blairin mukaan Hamasin Iranin syliin. On kaikki syyt epäillä, että täsmälleen sama virhe tulee toistumaan, mikäli yhteishallitus syntyy.
 

Miten siis käy?

 
Pitemmän päälle sovun säilyminen on vaikeaa useasta eri syystä. Pelkästään neuvottelut Hamasin ja Fatahin välillä tulevat olemaan vaikeita, ja sopu voi kaatua jo niihin. Netanyahun hallitus pyrkii epäilemättä viemään pohjan sovulta. Tähän tulee liittymään poliittista painostusta Yhdysvaltoja ja EU:ta kohtaan sekä pyrkimyksiä kasvattaa Hamasin ja Fatahin välisiä jännitteitä. Sekä Hamasin että erityisesti Fatahin sisäinen valtataistelu muodostaa myös merkittävän haasteen kestävälle ratkaisulle. Muhammad Dahlanin pyrkimys palata valtaan Gazassa on vain yksi tällainen riskitekijä.
 
Toivottavasti kansainvälinen yhteisö pystyy kerrankin toimimaan tavalla, joka vaikeuttamisen sijaan helpottaisi ongelmien ratkaisua. Kaikki osapuolet ja erityisesti Gazan väestö ansaitsisivat sen.
[1] Fatah (Harakat al-Tahrir al-Watani al-Filastini, Palestiinan kansallisen vapautuksen liike) on palestiinalaisten poliittinen puolue, joka on suurin jäsenjärjestö PLO:ssa (Munazzamat al-Tahrir al-Filastiniyyah, Palestiinan vapautusjärjestö).