Syksy Räsänen pieni

Syksy Räsänen

 

Olli Ruohomäki käsitteli vuoden 1967 sotaa ja sen perintöä Lähi-itä NYT:issä pari viikkoa sitten julkaistussa kirjoituksessa Diplomatian hautausmaa. Osa hänen esittämistään väitteistä on harhaanjohtavia tai suorastaan virheellisiä.

 

Ruohomäki viittaa kirjoituksessaan ”arabimaiden kesäkuussa 1967 aloittamaan kuuden päivän sotaan”. Väite arabimaiden roolista sodan alullepanijoina ei pidä paikkaansa. Sota alkoi kesäkuun 5. päivä Israelin yllätyshyökkäyksellä Egyptiin. Jordanialla ja Syyrialle oli Egyptin kanssa puolustussopimus, joten ne liittyivät sotaan.

 

Kun Ruohomäen tietoon tuotiin tämä korjaus, hän kommentoi Egyptin aloittaneen sotatoimet Israelia vastaan jo toukokuussa, ennen Israelin hyökkäystä. Ottamatta tässä sen enempää kantaa Egyptin toimiin liittyviin väitteisiin, on selvää, että jos sodan katsoo alkaneen kesäkuussa, sen ei voi samaan aikaan katsoa alkaneen toukokuussa. Sodan taustaa ja vuoden 1967 sotatoimia voi toki käsitellä laajemmin, mutta silloin ei ole syytä rajoittua toukokuuhun (Israelin ja arabimaiden välillä oli taisteluita pitkin vuotta 1966 ja 1967), eikä ilmaisu ”kuuden päivän sota” viittaa viikkojen tai kuukausien tapahtumasarjaan, vaan kuusi päivää kestäneeseen sotaan.

 

Ruohomäki jatkaa kommentissaan, että ”on täysin selvää, että arabimaat olivat 1967 aggressiivisia toimijoita eikä asiaa voi toisin selittää”. Asiaa ovat selittäneet toisin muun muassa Israelin sodanaikainen ulkoministeri Abba Eban, jonka mukaan Egyptin presidentti Nasser ei halunnut sotaa; Israelin pääesikunnan tuolloinen johtaja Jitzhak Rabin, jonka mukaan sekä Nasser että Israelin johto tiesivät, että Egyptin joukot Siinailla eivät riittäneet hyökkäykseen; Israelin armeijan logistiikasta vastannut kenraalimajuri Mattityahu Peled, jonka mukaan ei ollut näyttöä siitä, että Egypti olisi valmistautunut sotaan, minkä myös Israelin tiedustelupalvelu tiesi1; sekä asiaa tutkineet historioitsijat, joista tässä viittaan vain Avi Shlaimiin2. Asiasta voi siis järkevästi esittää erilaisia tulkintoja, toisin kuin Ruohomäki kirjoittaa.

 

Ruohomäen mukaan ”vuoden 1967 sodan seurauksena sai alkunsa myös palestiinalaiskysymys”. Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Sionistiliikkeen ja palestiinalaisten välinen konflikti alkoi jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Merkittäväksi kansainväliseksi kysymykseksi se nousi viimeistään sionistiliikkeen ja Israelin valtion vuosien 1947–1949 sodassa toteuttaman etnisen puhdistuksen myötä, kun yli 700 000 palestiinalaista ajettiin pakolaisiksi.

 

Ruohomäki myös toistaa kirjoituksessaan kuluneen väittämän, jonka mukaan Israel on ”Lähi-idän ainoa demokratia”. Demokratian perustan muodostavat yhtäläinen oikeus osallistua poliittiseen järjestelmään etnisyydestä riippumatta, tasa-arvoinen kohtelu lain edessä sekä kaikkien ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Israelin hallitus ei tunnusta historiallisen Palestiinan alueella mitään muuta suvereniteettia kuin omansa. Viisi miljoonaa alueen 6,4 miljoonasta palestiinalaisasukkaasta ei saa äänestää valittaessa alueella valtaa pitävää Israelin hallitusta ja 1,4 miljoonaa syrjitään järjestelmällisesti, koska he kuuluvat väärään etniseen ryhmään. Lisäksi Länsirannan ja Gazan palestiinalaisia sitovat eri lait kuin israelinjuutalaisia ja heidän ihmisoikeuksiaan loukataan päivittäin. Kuten Etelä-Afrikka vuosina 1948–1994, Israel ei ole demokratia vaan apartheid-valtio, kansainvälisen oikeuden tarkoittamassa merkityksessä.3

 

Kommentoimatta tarkemmin niin kutsutun rauhanprosessin analyysiä, on syytä tuoda esille, että miehityksen ja apartheidin jatkumiseen on yksinkertainen syy: israelinjuutalaisilla ei ole syytä luopua valta-asemastaan suhteessa palestiinalaisiin, elleivät he koe sen jatkumisesta aiheutuvan heille haittaa. Kansainvälisen paineen aikaansaaminen edellyttää tilanteen tosiasioiden tuntemista, mitä Lähi-itä NYT:in kirjoitukset ovat aiemmin edistäneet ja toivottavasti edistävät myös jatkossa.

 

Lähteet

1) John Perach (2015): 10 Myths about the Six-Day War Debunked.

2) Avi Shlaim (2001): The Iron Wall: Israel and the Arab World. W.W. Norton, New York.

3) Apartheidista tarkemmin, ks. Human Sciences Research Council, Democracy and Governance Programme, Middle East Project (2009): Occupation, Colonialism, Apartheid? A re-assessment of Israel’s practices in the occupied Palestinian territories under international law  tai Syksy Räsänen (2017): Israelin apartheid. Into Kustannus, Helsinki.