Olli_Ruohomäki_pyöreä pieni

Olli Ruohomäki

 

Israelin paikka kansainvälisessä diplomatiassa on aina ollut erityislaatuinen. Israel on kooltaan pieni maa, Lähi-idän ainoa demokratia ja maailman ainoa juutalainen valtio. Israel on myös ainoita valtioita maailmassa, joka ei muodollisesti kuulu mihinkään alueelliseen järjestöön tai liittoumaan. Sillä on myös koko joukko asioita, jotka ovat selvittämättä suhteessa sen naapureihin.

Yksi näistä selvittämättömistä asioista liittyy arabimaiden kesäkuussa 1967 aloittamaan kuuden päivän sotaan. Israel valtasi tuolloin Jordanian hallinnoiman Länsirannan, Gazan kaistan Egyptiltä sekä Golanin ylängön Syyrialta. Israel miehitti myös Siinain niemimaan, jonka se kuitenkin luovutti takaisin Egyptille vuonna 1979 solmitun rauhansopimuksen myötä.

Vuoden 1967 sodan seuraukset laajemmassa Lähi-idän geopolitiikassa ovat olleet omiaan vaikeuttamaan Israelin ja sen naapurien suhteiden normalisoimista. Arabien ja Israelin välinen jatkuva konflikti on hiertänyt normaalien suhteiden luomista Lähi-idässä, joskin Israel on kyennyt saavuttamaan kylmän rauhan Jordanian ja Egyptin kanssa.

Vuoden 1967 sodan seurauksena sai alkunsa myös palestiinalaiskysymys, jota on yritetty ratkoa vuosikymmenien ajan. Varsinainen Lähi-idän rauhanprosessi (Middle East Peace Process) alkoi vuoden 1993 Oslon sopimuksen myötä. Kaikki Yhdysvaltojen presidentit alkaen Lyndon B. Johnsonista aina Barack Obamaan ovat käyttäneet huomattavan määrän poliittista pääomaa palestiinalaiskysymyksen ratkaisemiseksi. Nähtäväksi jää, mikä on Donald Trumpin panos tilanteeseen – hän kun on uhonnut, että ratkaisun löytäminen on ”helpompaa kuin kuvitellaan”.

Soppaa ovat olleet sekoittamassa myös YK, Venäjä ja EU, jotka ovat Yhdysvaltojen rinnalla muodostaneet Kvartetiksi (Quartet on the Middle East) kutsutun diplomaattisen kerhon, jonka tavoitteena on ollut ratkaista Israelin ja palestiinalaisten konflikti. Kvartetin tunnetuin virallinen edustaja on ollut George W. Bushin puudeliksikin kutsuttu, Iso-Britannian entinen pääministeri Tony Blair. Palestiinalaiskysymyksen taustalla on häärännyt myös Arabiliitto, joka toi vuonna 2002 pöytään niin kutsutun Saudi-aloitteen. Sen myötä arabimaat olisivat normalisoineet suhteensa Israeliin vastineeksi siitä, että Israel olisi vetäytynyt vuoden 1967 sotaa edeltäneihin rajoihin ja myöntynyt ratkaisemaan pakolaiskysymyksen YK:n päätöslauselman 194 pohjalta.

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin ratkaisupyrkimyksiä on ajoittain luonnehdittu diplomatian hautausmaaksi: erilaisia ”tiekarttoja” kahden rinnakkain elävän valtion luomiseksi on etsitty epätoivoisesti, mutta kaikki rauhansuunnitelmat ovat ennemmin tai myöhemmin kariutuneet perustavaa laatua oleviin ongelmiin. Sekä palestiinalaisten että israelilaisten puolelta löytyy toimijoita, jotka vetävät mattoa omien rauhanneuvottelijoidensa alta. Ilmiö on tuttu peliteorian vangin dilemmasta.

Yksi neuvottelujen kompastuskivistä on ollut palestiinalaisten vaatimus itsenäisestä Palestiinan valtiosta. Arabimaat käyttävät vaadetta Israelia vastaan aina, kun suhteiden normalisoiminen juutalaisvaltioon nousee esille. Kun palestiinalaiskysymystä käytetään retorisena keinona, taustalla on niin kutsutun arabikadun viha Israelia kohtaan. Tarkoitus on koota rivejä painostamaan arabihallituksia, jotta ne eivät tunnustaisi Israelia eivätkä solmisi diplomaattisia suhteita juutalaisvaltion kanssa. Arabit väittävät, ettei heillä ole mitään tavallisia juutalaisia vastaan, mutta ”sionistista projektia” nimeltä Israel he eivät voi hyväksyä. Sitä, hyväksyisikö yleinen mielipide arabimaissa Israelin, mikäli kahden valtion malli toteutuisi, ei voida ennalta tietää.

Tosiasiallisesti useilla arabimailla on yhteisiä turvallisuuspoliittisia intressejä Israelin kanssa, mutta arabikatu pitää niitä panttivankeinaan ja hyödyntää palestiinalaiskysymystä painostuskeinonaan. Esimerkiksi Saudi-Arabialla on Israelin kanssa yhteinen vihollinen, Iran, ja yhteinen liittolainen, Yhdysvallat. Myös terrorismin vastaisessa taistelussa useilla arabimailla, erityisesti Persianlahden pienillä kuningashuoneilla, on yhteisiä intressejä Israelin kanssa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että palestiinalaiskysymys on lähinnä retorisella tasolla yhdistävä tekijä muutoin varsin eripuraisten arabimaiden kesken eikä se välttämättä ole mitenkään keskeinen kysymys kaikkien arabimaiden – eikä varsinkaan kaikkien muslimimaiden – suhtautumisessa Israeliin. Turkilla ja Israelilla on ollut ennen nykyistä Ankaran hallintoa paljonkin turvallisuuspoliittista yhteistyötä. Myös Nigerillä, Tšadilla ja Malilla sekä Iranilla ennen vuoden 1979 vallankumousta on ollut diplomaattisuhteet Israeliin. Lisäksi arabimaista esimerkiksi Bahrainilla, Marokolla, Omanilla, Qatarilla ja Tunisialla on ollut kaupallista yhteistyötä Israelin kanssa.

Tilanteen kokonaiskuvaa voi luonnehtia niin, että Israelin ja palestiinalaisten konflikti on toiminut Lähi-idän geopolitiikan määrittävänä tekijänä aina 1960-luvulta 2000-luvulle asti. Vuoden 1993 Oslon sopimuksen toimeenpanon hiipuminen erinäisten epäonnistumisten myötä ja siihen liittyvän Lähi-idän rauhanprosessin ”hiljainen kuolema” on kuitenkin johtanut siihen, että Israelin ja palestiinalaisten konflikti ei enää ole Lähi-idän geopolitiikan polttopisteessä. Tilalle on noussut voimallisesti Iranin ja Saudi-Arabian vastakkainasettelu ja siihen liittyvä sunnien ja shiiojen kiista oikeasta islamin tulkinnasta. Ne ovat nopeasti ottamassa ”johtoaseman”, joka Israelin ja palestiinalaisten konfliktilla on perinteisesti ollut Lähi-idän geopoliitikassa.

 

Kuva: Flickr / Travel 2 Palestine