paivi

Päivi Miettunen

 

Kuuden päivän sotaa käsittelevässä kirjoitussarjassa on tähän mennessä käytetty vahvoja puheenvuoroja useista eri näkökulmista. Tässä kirjoituksessa haluan lisätä keskusteluun vielä yhden näkökulman ja perehdyn aiheeseen yhden ryhmän eli usein sivuutettujen beduiinien kannalta. Aiemmissa sarjan kirjoituksissa mm. Syksy Räsänen ja Tiina Järvi ovat jo todenneet, miten vuoden 1967 tapahtumat historian merkittävänä vedenjakajana ovat saaneet myyttisen aseman ja suuren symbolisen merkityksen niin israelilaisessa kuin arabimaidenkin retoriikassa, vaikka monet siihen kytkeytyvistä poliittisista prosesseista saivat alkunsa paljon aiemmin. Beduiinien kohdalla tarinan voi aloittaa kuitenkin jo 1800-luvulta hetkestä, jolloin osmanivaltakunnan uudistuspolitiikka, ”tanzimat”, käynnistyi.

Järjestäytyneen valtion näkökulmasta paimentolaisuus ja liikkuva elämäntapa ovat olleet monella tapaa ongelmallisia. Karttoihin piirretyt rajat eivät ole merkinneet beduiineille mitään, ja muutenkin heimojen luottamus ulkopuolisiin hallitsijoihin on ollut olematonta. Valtaapitävien kannalta erityisen hankalia ovat olleet paimentolaisten verotus-, maaomistus- ja kansalaisuuskysymykset. Lähi-idän alueella lähes kaikki hallitsijat osmaneista mandaattihallintoon ja lopulta nykyvaltioihin – Israel mukaan lukien – ovat pyrkineet ratkaisemaan asian samalla tavalla: ”sivistämällä” beduiineja. Heidän on haluttu asettuvan pysyvästi aloilleen, vaihtavan elinkeinonsa paimentolaisuudesta maanviljelykseen tai työllistyvän palkkatyössä.

Tiheämmin asutetuilla alueilla, kuten Galileassa ja Golanilla, tämä prosessi oli jo pitkällä vuoteen 1967 tultaessa. Esimerkiksi Golanin alueella yli 98 prosenttia alueen n. 80 000 beduiinista asui pysyvästi kylissä ja viljeli maata ennen kuuden päivän sotaa. Muutos on merkittävä, sillä vuonna 1884 vielä 40% alueen asukkaista oli liikkuvia paimentolaisia. Sen sijaan etelässä, Negevin ja Siinain alueella, beduiinit olivat vielä Israelin valtion perustamisen aikoihin etupäässä paimentolaisia tai puolipaimentolaisia, joskin kausittainen viljely on aina ollut monille heimoille merkittävä elinkeino paimentolaisuuden ohella. Osmanien kirjanpidossa Negev oli merkitty ns. ”kuolleeksi” maaksi (mewat), joka teoriassa kuului valtion omistukseen. Käytännössä beduiinien nautinta-alueet hiljaisesti tunnustettiin heimojen hallinnassa oleviksi, ja myös brittiläinen mandaattihallinto jätti alueet enimmäkseen rauhaan. Näin myös heimojen yhteys Negevin ja Siinain välillä säilyi Israelin perustamisvuoteen 1948 saakka.

bedouin-tribes-map-bailey
Siinain ja Negevin heimot 1900-luvun alussa. Kartta: Clinton Bailey 1991.

Väestönsiirtoja ja maakiistoja

Vuosi 1948 merkitsi erityisesti Pohjois-Siinain ja Negevin alueella liikkuneille heimoille (suurimpina Tarabin, Tiyaha, Azazme, Ahaywat ja Sawarka) suurta muutosta. Perinteiset nautinta-alueet olivat ulottuneet rajan molemmille puolille, mutta nyt Israelin ja Egyptin välinen uusi raja jakoi alueet tiiviisti kahtia. Negevin puolella muutos oli vielä merkittävämpi: lähes 90 % Negevin beduiineista siirtyi tai siirrettiin alueelta; enemmistö heistä Siinaille ja osa pohjoiseen tai Jordaniaan.

Nykyisin Jerusalemin ja Kuolleenmeren välisellä vyöhykkeellä asuvista beduiineista pääosa (Jahalinin, Ka’abnen, Rashaydan ja Azazmen heimot) on alun perin kotoisin Negevin alueelta. Vuosien 1948 ja 1967 välillä nämä heimot pystyivät melko vapaasti harjoittamaan perinteistä elämäntapaansa, mutta Israelin vallattua Länsirannan kuuden päivän sodassa beduiinit joutuivat jälleen vastakkain maanomistuskysymysten kanssa.

Vastaperustettu Israel kansallisti Negevin ”kuolleet maat”, ja alueelle syntyi runsaasti uutta juutalaisasutusta. 1950- ja 60-luvuilla alueelle jäänyt beduiiniväestö, jonka enemmistö kuului Tiyaha-heimoon, siirrettiin Beer Shevan koillispuolelle ns. Syag-alueelle, jonka pinta-ala oli vain n. 10 % entisistä nautinta-alueista. Samalla rajoitettiin muun muassa paimentamista. Koska beduiinit eivät osmani- ja mandaattihallinnon aikana olleet juurikaan rekisteröineet maaomaisuutta, heillä ei nyt katsottu olevan oikeuksia maahan.

1960-luvun lopulla Israel ryhtyi rakentamaan beduiineille pysyviä asumiskeskuksia, ja vuosien 1969 ja 1989 välillä valmistui seitsemän keskusta, suurin niistä 1971 perustettu Rahat. Merkittävä osa alueen beduiineista elää kuitenkin edelleen kylissä, joita Israel ei virallisesti tunnusta. Näistä kylistä puuttuvat lähes täysin julkiset palvelut ja koko kaupunki-infrastruktuuri. Vaikka osa kylistä on viime vuosina saanut virallisen aseman, tilanne on edelleen ongelmallinen.

Siinailla uusia mahdollisuuksia

Pohjois-Siinain beduiinien näkökulmasta vuoden 1967 sota merkitsi osittaista paluuta entiseen, ja jossain määrin jopa elinolosuhteiden parantumista. Näyttää siltä, että Israelilla ei ollut Länsirannan tai Negevinkään tasoisia laajempia suunnitelmia tai intressejä Siinain suhteen. Lukuun ottamatta tiivistä vyöhykettä aivan Gazan tuntumassa, alueelle ei myöskään suuntautunut uudisasutuspainetta, toisin kuin Negevin beduiinien asuinalueelle.

Näillä tekijöillä on varmasti ollut vaikutusta siihen, että alueen beduiinit pystyivät toisaalta jatkamaan perinteisiä elinkeinojaan ja toisaalta tarttumaan myös avautuviin mahdollisuuksiin. Heimot saivat jälleen (rajoitetusti) liikkua laajemmalla alueella ja paimentaa karjaa entisillä nautinta-alueillaan. Myös Israelin Egyptiä paremmat työmarkkinat tarjosivat lisäansioita kausittaisen palkkatyön muodossa. Toisaalta siirtotyöläisyys teki perinteisestä paimentolaisuudesta ja kausiviljelystä hankalaa, kun työvoima muutti muualle. Tämän seurauksena monet perheet luopuivatkin asteittain laumoistaan.

Aqabanlahden rannikolle syntyi erityisesti nuorten israelilaisten reppumatkailijoiden suosimia lomapaikkoja, kuten Dahab. Etelä-Siinain heimoista varsinkin Muzayna ja Pyhän Katariinan luostarin ympäristöä asuttava Jabaliyya pääsivät nauttimaan turismin mukanaan tuomasta kehityksestä ja elintason noususta. Tähän tosin yhdistyi kasvavassa määrin myös huumeiden kasvatus, kauppa ja salakuljetus.

Siinain beduiineille Egyptin valtio oli jäänyt etäiseksi, eikä luottamusta kaukana sijaitsevaan hallintoon juuri ollut. Tätä epäluuloisuutta myös Israel käytti hyväkseen ja hankki strategista tietoa Siinain alueesta mm. paikallisten beduiinien kautta. Kun Siinai siirtyi takaisin Egyptin hallintaan, epäluuloisuus jatkui – jos mahdollista vielä voimakkaampana nyt, kun beduiineja pidettiin paitsi oppimattomina paimentolaisina, myös Israelin vakoojina.

Egyptin hallinnon alla kehittyvään Siinain-matkailuun beduiinit eivät koskaan päässeet mukaan. Sharm el-Sheikhin luksushotellin työntekijä on tänä päivänäkin paljon suuremmalla todennäköisyydellä kotoisin Kairosta kuin Siinailta. Paluu paimentolaisuuteen oli kuitenkin vaikeaa, kun laumat oli jo aiemmin myyty. Viljelysalueille sen sijaan löytyi käyttöä – oopiumiunikon ja kannabiksen kasvatukseen.

Pohjois-Siinain heimot eivät päässeet missään vaiheessa hyötymään turismista, ja marginalisoituminen vahvistui Egyptin hallinnon aikana. Raja-alue Israelin kanssa tarjosi kuitenkin toisenlaisen elinkeinon: salakuljetuksen. Varsinkin Gazan aluetta vastapäätä Egyptin puolella asuvat Sawarkat ovat hankkineet omaisuutta salakuljettamalla ja kauppaamalla niin huumeita ja ihmisiä kuin muitakin laittomia hyödykkeitä.

Koillis-Siinain alue on tullut viime vuosina tunnetuksi myös ääri-islamin ja terrorismin tukikohtana. Iskut Etelä-Siinain lomakohteisiin ovat tyrehdyttäneet matkailusta saadut tulot – ja iskeneet samalla ankarasti etelässä asuvien beduiiniheimojen talouteen. Isku on ollut kaksinkertainen Egyptin hallinnon pitäessä kaikkia Siinain beduiineja yhtä lailla syyllisinä, jolloin eteläiset heimot ovat joutuneet vastaamaan teoista, joihin ne eivät ole olleet osallisina.

Lähi-idän modernit valtiot murentavat perinteistä heimoyhteiskuntaa ja elämäntapaa

Kuuden päivän sota vaikutti siis alueen beduiineihin hyvin monin eri tavoin: Siinailla se tarjosi toisaalta osittaisen mahdollisuuden palata vuotta 1948 edeltäneille alueille ja entisiin elinkeinoihin, toisaalta uusia tapoja ansaita elantoa palkkatyöläisenä, vakoojana ja tiedonhankkijana. Negevin alue puolestaan oli jo kahtena edellisenä vuosikymmenenä menettänyt lähes 90% siellä asuvista beduiineista. Kuuden päivän sodan jälkeen alueelle rakennettiin aktiivisesti juutalaista uudisasutusta, ja beduiinit siirrettiin rajatulle asuinalueelle, jossa perinteisten elinkeinojen harjoittaminen muuttui lähes mahdottomaksi. Jerusalemin itäpuolelle siirtyneet heimot löysivät itsensä vuoden 1967 jälkeen kiistelemästä jälleen maaoikeuksista ja maankäytöstä Israelin kanssa. Alueelle perustettiin vuoden 1968 aikana useita suljettuja sotilasalueita, jotka vaikeuttivat laumojen paimentamista alueella.

Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna vuoden 1967 tapahtumat ovat kuitenkin vain osa sitä jatkumoa, joka on vaikuttanut beduiinien elämään koko Lähi-idän alueella: valtioiden synnyn seurauksena perinteisten elinkeinojen harjoittaminen on vaikeutunut, ulkopuolisia on alettu suosia paikallisten työpaikkojen täyttämisessä (kuten matkailualalla), ja heimojen yhteiskuntarakenne ja elinkeinot on jätetty huomiotta beduiineja koskevien päätösten teossa.

Marginalisoitumisen ja yhteisöjen murenemisen mukanaan tuomat ongelmat näkyvät myös tämän päivän uutisissa: Negevin beduiinikaupunkien rikostilastot ovat maan korkeimmat, Pohjois-Siinailla käydään kauppaa niin ihmisillä kuin huumeillakin, ja Etelä-Siinain suositut turistikohteet ovat tyhjentyneet terrori-iskujen vuoksi. Vastatoimina käytetyt pakkokeinot vain syventävät katkeroitumisen, väkivallan ja rikollisuuden kierrettä.

Kuva: Beduiiniperhe Urimin kibbutsin portilla. Negev 1946. Kluger Zoltan, National Photo Collection of Israel D574-027 / Wikimedia Commons.

Lähteitä:

Hilary Gilbert: The Bedouin of St Katherine. ”The Monastery Is Our History’: Development, Change and Continuity for St Katherine’s Bedu. The Fortnightly Review 27.7.2014. http://fortnightlyreview.co.uk/2014/07/st-katherines-bedu/

Joshua Gleis: Trafficking and the Role of the Sinai Bedouin. Belfer Center 21.7. 2007. http://www.belfercenter.org/publication/trafficking-and-role-sinai-bedouin

Joshua R. Goodman: Contesting Identities in South Sinai. Development, Transformation and the Articulation of a ”Bedouin” Identity under Egyptian Rule. Tel Aviv 2013.

Yigal Kipnis: The Golan Heights: Political History, Settlement and Geography since 1949. Routledge 2013.

Scott Wilson: Israel’s Bedouin ’Spies’ Fear Reprisal in Gaza. Washington Post 5.7.2005. http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2005/07/04/AR2005070401283.html