Tiina Järvi
 
Kun Britannian silloinen ulkoministeri Arthur James Balfour sata vuotta sitten lähetti lyhyen, kolmesta lauseesta muodostuvan kirjeen lordi Walter Rothschildille, elettiin Euroopassa ja Lähi-idässä edelleen ensimmäistä maailmansotaa. Venäjällä bolševikit olivat juuri valmistautumassa vallankumoukseen, ja sodan kaakkoisrintamalla osmanien imperiumi koki ratkaisevia tappioita, kun brittien joukot etenivät Siinailta eteläiseen Palestiinaan.
 
Jo yli vuotta aiemmin Ranska ja Iso-Britannia olivat päässeet neuvotteluissaan yhteisymmärrykseen Lähi-idän aluejaosta osmanien oletetun häviön jälkeen surullisenkuuluisan Sykes-Picot-sopimuksen nojalla. Nykyisen Syyrian ja Libanonin alueet oli sopimuksessa asetettu Ranskan alaisuuteen, kun taas Iso-Britannia sai muun muassa osan Palestiinaa itselleen. Muut osat Palestiinaa oli tarkoitus asettaa kansainväliseen hallintaan. Ratkaisevaksi aluejaon kannalta muodostui kuitenkin se, että brittien joukot saavuttivat Jerusalemin joulukuussa 1917, ja maa sai näin hallintaansa koko Palestiinan. Kuitenkin jo toinen marraskuuta päivätyssä kirjeessään Balfour oli välittänyt maan juutalaisyhteisön johtoon kuuluneelle Rothschildille tiedon britti-imperiumin tuesta juutalaisten kansallisen kodin perustamiselle Palestiinaan.
 
Balfourin allekirjoittama kirje tunnetaan tänä päivänä mahtipontisesti Balfourin julistuksena. Kirje itsessään ilmaisi lyhykäisyydessään brittien hallituksen sympatian ja tuen sionistien pyrkimyksille ja lupasi hallinnon parhaiden kykyjensä mukaan avustavan kansallisen kodin perustamisessa juutalaisille. Koska Balfourin julistus oli kirjoitettu aikana, jolloin puheena ollut alue ei ollut edes muodollisesti brittien suvereniteetin alaisuudessa, julistus oli käytännössä yhden kolonialistisen suurvallan antama tuki toiselle kolonialistiselle projektille. Vaikka kirjeessä mainitaan myös Palestiinan ”ei-juutalaisten yhteisöjen” kansallisten ja uskonnollisten oikeuksien turvaaminen, julistus antoi kuitenkin tukensa sionistien nationalistisille pyrkimyksille perustaa valtio alueelle, jonka paikallinen väestö koostui vielä Brittimandaatin alkuvuosina 88-prosenttisesti arabitaustaisista muslimeista ja kristityistä.
 
Balfourin julistus oli ensimmäinen kansainvälinen tunnustus sionistisen liikkeen pyrkimyksille perustaa juutalaisten oma valtio, mutta kuten kaikkien historiallisten tekstien, myös Balfourin julistuksen todellinen painoarvo ilmeni vasta sen käytännön seurauksista eikä niinkään itse tekstin sisällöstä. Balfourin julistus tarjosi sionistiselle liikkeelle tilaisuuden edistää tavoitetta, jonka jo vuonna 1897 pidetty ensimmäinen sionistikongressi oli asettanut päämääräkseen: juutalaisvaltion luomisen Palestiinaan.
 
Myös muita alueita ehdotettiin juutalaisten kansallisen kodin sijainniksi, mutta Palestiina sai eniten kannatusta sen historiallisen ja uskonnollisen merkityksen vuoksi. Britit pitivät lupauksensa, sillä Ison-Britannian mandaatin aikana (1920–1948) alueen juutalaisväestö nostettiin erityisasemaan poliittisesti sekä esimerkiksi uudistetun maalainsäädännön avulla, joka mahdollisti juutalaissiirtokuntien laajentumisen palestiinalaisten maaomistuksen kustannuksella.  Juutalaisten siirtolaisuutta tuettiin, mikä yhdessä muiden paikallisväestön asemaa heikentäneiden toimien kanssa lisäsi tyytymättömyyttä palestiinalaisten keskuudessa ja johti väkivaltaisiin yhteenottoihin mandaattivuosien aikana. Tyytymättömyyden seurauksena Iso-Britannia rajoitti juutalaista siirtolaisuutta ja maanosto-oikeutta vuosina 1930 ja 1939 annetuilla määräyksillä, tosin rajoitusten toimeenpano jäi lopulta vajavaiseksi.
 
Toisen maailmansodan päättyminen ja holokaustin hirveyksien paljastuminen koko mittakaavassaan johtivat lopulta päämäärään, jota brittien hallitus oli asettunut tukemaan vuonna 1917. Vastaperustettu Yhdistyneet kansakunnat asetti komission valmistelemaan mandaatti-Palestiinan jakoa arabivaltioon ja juutalaisvaltioon. YK:n esitystä ei saatu sellaisenaan vietyä täytäntöön, sillä kun Israelin valtio julistautui 15. toukokuuta 1948 itsenäiseksi kuukausia jatkuneiden sionistimilitioiden toteuttamien palestiinalaiskylien ja asutuskeskusten etnisten puhdistusten jälkeen, arabivaltiot julistivat sodan vastaperustetulle valtiolle, joka lyhyiden ja voitokkaisen taisteluiden seurauksena onnistui siirtämään rajojaan YK:n jakosuunnitelmassa määritellyn arabivaltion puolelle. Vuoden 1948 loppuun mennessä lähemmäs 800 000 palestiinalaista oli ajettu kodeistaan ja Israelin valtio oli luotu Balfourin julistuksessa annetun siunauksen mukaisesti: kansalliseksi kodiksi juutalaisille.
 

Erityislaatuinen suhde ja uupuva anteeksipyyntö

 
Israelissa Balfourin julistus on saavuttamassa lähes pyhän tekstin aseman, ja Arthur Balfour on saanut tunnustusta ”juutalaisten pelastajana” huolimatta julistuksen puhtaasti reaalipoliittisista tarkoitusperistä: sen avulla Britannia pyrki varmistamaan sotavuosina juutalaisten tuen, jonka merkitystä oli ajan hengen mukaisesti paisuteltu uskossa juutalaisten, ja erityisesti sionistien, vaikutusvaltaiseen asemaan. Julistuksen satavuotispäivää on kuitenkin muisteltu sekä Israelissa että Iso-Britanniassa painottamalla brittien merkittävää roolia juutalaisten itsemääräämisoikeuden edistäjänä ja sionismin tukijana.
 
Jo vuonna 2014 perustettiin komitea valmistelemaan juhlallisuuksia, joita on järjestetty pitkin vuotta sekä Israelissa että Iso-Britanniassa. Britannian pääministeri Theresa May ilmoitti Conservative Friends of Israel -järjestön tilaisuudessa pitämässään puheessa brittien juhlistavan Balfourin julistusta ylpeydellä ja painotti Israelin ja Britannian erityislaatuista suhdetta. Samassa hengessä ovat puhuneet myös muut Britannian poliittisen johdon edustajat. Balfourin julistusta juhlistavissa lausunnoissa on siten ohitettu julistuksen kolonialistinen luonne ja keskitytty osoittamaan brittien varaukseton tuki Israelille ja sen oikeudelle olla olemassa juutalaisena valtiona.
 
Samanaikaisesti, kun Britannian ja Israelin virallisissa lausunnoissa piirretään kuvaa Balfourin julistuksesta sorretun kansanryhmän oikeuksien edistäjänä, palestiinalaisille julistus näyttäytyy hyvin toisenlaisessa valossa. Vuoden 1917 julistus nimittäin nähdään alkupisteenä edelleen jatkuvalle Palestiinan järjestelmälliselle kolonisoinnille, joka on alusta asti perustunut paikallisen väestön itsemääräämisoikeuden kieltämiseen ja siirtokuntakolonialistiseen maiden anastamiseen. Britannia nähdään siten osavastuullisena tapaan, jolla Israelin valtio noin kolmekymmentä vuotta Balfourin julistuksen jälkeen perustettiin, sillä se antoi kansainvälisen tunnustuksen juutalaisten erityisasemalle alueella, mitä lujitettiin edelleen brittien mandaattiajan politiikalla.
 
Palestiinalaiset aloittivatkin julistuksen satavuotisen historian muistelun vaatimalla Iso-Britannialta anteeksipyyntöä Balfourin antamasta lausunnosta. Palestiinan presidentti Mahmud Abbas vaati YK:ssa pitämässään puheessa Britanniaa kantamaan historiallisen, laillisen, poliittisen, materiaalisen ja moraalisen vastuunsa julistuksen seurauksista ja erityisesti epäoikeudenmukaisuuksista ja kärsimyksestä, joita palestiinalaiset ovat joutuneet sen vuoksi kokemaan. Balfour Apology Campaign –liike alkoi kerätä allekirjoituksia anteeksipyynnön kannattajilta jo vuonna 2013. Tavoitteena oli saada kerättyä Britanniassa 100 000 allekirjoitusta, jotta asia olisi edennyt parlamentin keskusteltavasti.
  
Kesäkuussa Britanniassa järjestetyt ennenaikaiset vaalit katkaisivat kuitenkin vetoomuksen allekirjoituskauden ennenaikaisesti. Britannian hallinto antoi kuitenkin virallisen vastauksensa anteeksipyyntövaatimukseen. Vastauksen sävy oli tyly ja sen sisältö ohitti täysin konfliktin kolonialistisen luonteen ja Britannian vastuun sen synnyttämisessä. Virallisessa lausunnossa kieltäydyttiin pyytämästä anteeksi ”historiallista lausuntoa”, minkä lisäksi toistettiin Israelin valtion perustamisen moraalisuutta vetoamalla vahvaan historialliseen ja uskonnolliseen siteeseen, joka juutalaisilla on alueeseen. Palestiinalaisten näkökulman häivyttäminen sai jatkoa, kun Lontoon joukkoliikenteen järjestävä Transport for London kielsi Palestine Mission to the UK -järjestön mainoskampanjan, jossa valokuvin esitettiin palestiinalaisten todellisuutta ennen ja jälkeen Balfourin julistuksen.

Palestiinalaisten historia ja itsemääräämisoikeus jäivät siten jälleen kerran vaille tunnustusta. Tämän vuoden aikana annetut lausunnot Balfourin julistuksesta ja Israelin ja Britannian välisestä suhteesta ovat olleet loogista jatkumoa sille tuen politiikalle, jota irlantilainen toimittaja David Cronin kuvaa alkuvuodesta ilmestyneessä kirjassaan Balfour’s Shadow: A Century of British Support for Zionism and Israel. Kasvava joukko ihmisiä on valmis näkemään Israelin demokratiaa ja uhattuna olemista painottavan omakuvan taakse valtion todelliseen väkivaltaiseen ja syrjivään politiikkaan ja kannattamaan väkivallattomia kamppailun muotoja, kuten BDS-boikottiliikettä. Valtiolliset toimijat eivät kuitenkaan ole olleet valmiita luopumaan liittolaisuudestaan toistuviin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin syyllistyvän valtion kanssa. Britannian kykenemättömyys ottaa vastuuta Balfourin julistuksesta ja sen seurauksista on tästä osoituksena.