Niili ja korkeita rakennuksia

Arabikevät jäätyi

Käsittelemme vuoden lopuksi  arabikevään jälkeistä Egyptiä kahdessa blogiartikkelissa. Lue tästä myös Hannu Juusolan kirjoitus presidentti Sisin Egyptistä sekä maan tulevaisuudennäkymistä. 

Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on tapahtunut suuri murros vuoden 2011 jälkeen. Kuohunnan jälkeen alueen maat ovat entistäkin autoritaarisempia. Koska alueen tapahtumat voivat vaikuttaa Eurooppaan suoraan hallitsemattomina väestöliikkeinä tai terrorismina, Euroopan unionin tulisi luopua sivustakatsojan asemasta ja pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan Lähi-idän myönteiseen kehitykseen.

Työskentelin 30 vuotta sitten vuosina 1984–88 Kairon suurlähetystössämme kehitysyhteistyöneuvoksena. Palasin Kairoon ensimmäistä kertaa marraskuussa osallistuessani Suomen Lähi-idän instituutin järjestämään seminaariin ”Arabikevään jälkeinen aika”.

Oli erikoinen tunne tulla takaisin: tuntui siltä, että maailma on mennyt eteenpäin, mutta Egyptissä mikään ei ole muuttunut. Suurin muutos on ollut egyptiläisten nopea väestönkasvu. 1980-luvulla egyptiläisiä oli 70 miljoonaa, nyt heitä on jo 105 miljoonaa. Puolen vuoden aikana syntyy miljoona uutta egyptiläistä! Ja se näkyy kaikkialla: ihmisten määrä on dramaattisesti lisääntynyt ja heidän elintilansa on vähentynyt. Autojen määrä on kasvanut, liikennekaaos ja ilmansaasteet ovat melkoisia. Elintason hidas kasvu hukkuu väestönkasvuun. Työttömyys ja köyhyys ovat Egyptissä kroonisia.

Vuonna 2011 alkaneen arabikevään myllerryksissä arabimaiden johtajat ovat vaihtuneet lukuun ottamatta kuningashuoneiden johtamia Marokkoa, Jordaniaa ja Saudi-Arabiaa. Ainoastaan Syyrian presidentti Assad on edelleen vallassa. Kansalaisten toiveet vapaudesta, laillisuudesta ja demokratiasta eivät ole toteutuneet. Tunisia on ainoa arabimaa, jossa on pystytty toteuttamaan jonkinasteista demokratiaa. Mikä johti siihen, että arabikevät epäonnistui luoden positiivisen yhteiskunnallisen muutoksen sijasta sotia, epävarmuutta ja pysähtyneisyyttä?

Egyptissä presidentti Mubarakin pitkän autoritaarisen hallinnon aikana maan kehitys pysähtyi ja kansalaiset turhautuivat. Arabikevään innostamana Egyptissä syntyi vallankumous vuonna 2011 ja Mubarak syrjäytettiin. Suuri joukko egyptiläisiä uskoi tuolloin, että olisi mahdollista uudistaa autoritaarinen hallintojärjestelmä. Järjestettiin vaalit, jotka voitti Muslimiveljeskunta ja presidentiksi nousi heidän edustajansa Muhammed Mursi. Mursi oli kokematon ja hänellä oli heikosti yhteyksiä Egyptin valtakoneistoon. Vanha valta ei hyväksynyt häntä johtajakseen. Muutaman sekasortoisen vuoden jälkeen vallan ottivat sotilaat kenraali Abdel Fattah el-Sisin johdolla. Yleisesti arvioidaan, että poliittinen tilanne, lehdistönvapaus ja kansalaisten mahdollisuudet osallistua ovat nyt heikompia kuin Mubarakin aikana. Uutta vallankumousta ei kuitenkaan ole lähivuosina odotettavissa, sillä kansalaiset ovat väsyneitä ja haluavat nyt vakautta ja järjestystä. Tämä siitäkin huolimatta, että vakauden hinta on kova: sotilaat ovat vallanpitäjinä huonoja.

Vuoden 2012 vaalien  jälkeen länsivallat olivat innostuneita: ajateltiin, että vihdoinkin demokratia toteutuisi Lähi-idässä. Toivottiin, että Itä-Euroopan esimerkki demokratiaan siirtymisestä Berliinin muurin sortumisen jälkeen toistuisi Lähi-idässä. Egyptiläinen professori ja entinen kansainvälisen yhteistyön ministerin avustaja Noha Bakr kertoi, että hänen ministeriöönsä tuli kymmeniä delegaatioita länsimaista, jotka halusivat auttaa ja tukea Egyptin demokratiaprosessia.

Länsimaiden toiveet olivat  kuitenkin epärealistista, sillä autoritaarisilla Lähi-idän mailla ei ole ollut demokratian vaatimia edellytyksiä: ei toimivia puoluerakenteita, ei demokratiaa tukevia instituutioita, ei riippumatonta oikeuslaitosta eikä aktiivista kansalaisyhteiskuntaa. Lisäksi, kansalaisten välineet ymmärtää politiikan vaihtoehtoja (jos niitä on) ovat heikot, kun esimerkiksi Egyptissä lukutaidottomia on edelleenkin yli neljännes ja toisen asteen koulutukseen siirtyvistä 35 % ei osaa lukea eikä kirjoittaa.

Länsimaat uskoivat, että vapaat vaalit yksin ratkaisisivat Lähi-idän valtioiden ongelmat ja toisivat tasa-arvon, laillisuuden ja ihmisoikeudet kaikkien kansalaisten ulottuville. Tämä  on kuitenkin johtanut kehittyvissä maissa usein näennäiseen, vain vaaleihin keskittyvään demokratiaan. Lännen suositus Lähi-idän maille ei myöskään perustu omaan kokemukseemme, sillä länsimaissakin liberaaliin demokratiaan kypsyminen vei vuosisadan. Ja sillä polulla oli jatkuvasti suuria haasteita, jotka jatkuvat yhä.

On käynyt ilmeiseksi, että kansannousut eivät luo edellytyksiä demokratialle varsinkaan autoritaarisissa maissa, joissa demokratian alkeita ei ole aikaisemmin harjoitettu. Arabimaiden kansalaisten vaatimus demokratiasta  ja yhtäläisistä oikeuksista oli kenties epärealistinen. Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikan valtioissa on useita tekijöitä, jotka tekevät siirtymisestä kansanvaltaan ja demokratiaan vaikeaa. Seuraavassa niistä keskeisimpiä.

Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maita on aina hallittu autoritaarisesti. Yksinvaltius on yleensä myös kirjattu perustuslakiin. Valtaapitävät ovat usein vaihtuneet vain luonnollisen kuoleman tai salamurhan seurauksena. Autoritaarisuutta tukemaan on syntynyt yksipuoluejärjestelmiä. Jos puolueita on ollutkin, ne ovat olleet tiukasti johtajien otteessa.

Vallan kolmijakoa ja niiden eriyttämistä toisistaan ei ole juurikaan sovellettu. Oikeuslaitokset toimivat heikosti, ne ovat korruptoituneita ja usein läheisissä yhteyksissä valtaapitäviin. Lisäksi vallan vahtikoiria ei ole, sillä tiedotusvälineet ovat tehokkaasti valtaapitävien kontrollissa.

Kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja kansalaisten osallistumista on rajoitettu vedoten kansalliseen turvallisuuteen. Valtion turvallisuuskoneistoa käytetään kansan kontrollointiin. Poliisi ja sotilaat käyttävät usein liiallista väkivaltaa.

Laajalle levinnyt korruptio estää yhteiskuntia kehittymästä. Erityisesti vallassa olevan armeijan korruptio on saavuttanut Egyptissä aivan uuden tason. Armeija on valtio valtiossa. Korruptio on tuntuvaa ja näkyvää myös arjessa. Egyptiläinen ystäväni kävi Kairossa yksityissairaalassa kaihileikkauksessa.  Hänen piti ottaa mukaansa juomarahoja varten 500 euroa, joita hän sitten jakeli lääkäreille, sairaanhoitajille, teen tuojille, siivoojille ja hissipojille.

Egyptissä keskusvallan prioriteetteihin ei ole kuulunut tarjota kansalaisille näiden tarvitsemia palveluita kuten koulutusta, terveydenhuoltoa ja sosiaalipalveluita. Tyhjiön täytti Egyptissä vuosikymmenien aikana Muslimiveljeskunta, joka sai näin väestön sympatiat puolelleen. Tämä antoi Muslimiveljeskunnalle etuaseman vaaleissa. Ajateltiin myös, että Muslimiveljeskunta ei olisi niin korruptoitunut kuin valtaeliitti.

Vähemmistöjen, erityisesti kristittyjen, shiiamuslimien ja eri etnisten ryhmien asema arabimaissa on heikko. Poliittiseen ja uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen ei esimerkiksi rohkaista kouluissa. Naiset eivät ole mukana yhteiskuntien kehittämisessä. Uskonnollisuus näyttää lisääntyneen, esimerkiksi melkein kaikki naiset käyttävät Kairossa huivia. Tämä on suuri muutos verrattuna aiempaan vapaamielisempään käytäntöön.

Euroopan Unioni ja EU-maat ovat katselleet enimmäkseen sivusta Lähi-idän suurta murrosta. Alueen tapahtumat vaikuttavat kuitenkin suoraan Eurooppaan mahdollisina hallitsemattomina väestöliikkeinä, terrorismina ja yleisenä epävakautena. Unionin tulisi pikaisesti käynnistää laaja-alainen keskustelu ja sen pohjalta laatia pragmaattinen ohjelma siitä, miten se voisi vaikuttaa Lähi-idän myönteisempään kehitykseen lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä.

Teksti on julkaistu aiemmin lyhennettynä Turun Sanomissa 11.12.2018

Kuvat: Maria Serenius ja Jutta Martens



Maria Serenius, 21 joulukuuta 2018

, ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

Seuraava artikkeli

Kuollut kansannousu



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.